Tärkeä askel

19/02/2016

Kävelen. Askeleet on raskaat. Selässä oleva rinkka on alkanut painaan erityisen paljon verrattuna alku matkaan. Paita ja housut on liimantunut kiinni ihoon. Ne on läpimärät, kuten myös kengät, jotka hiertävät ikävästi jalkoja. Silmille valuu vettä lätsästä, joka yritti kaikkensa pitääkseen kantajan pään kuivana. Mutta ei. Rankka sade ei jätä kuivaksi.

Tässä sitä ollaan. Jokseenkin yli-innokas retkeilijä. Yli 700 metrin korkeuteen on merenpinnasta noustu. Ja eteen nousee seinä. Oma turvallisuus on pakko ottaa huomioon ja jättää retken pää tavoite seuraavaan kertaan. 

 

 

Edes jotain suojaa 

 

Sumu on vallannut viimeisen tunnin aikana vuoret ja pieni tihkusade yltynyt kunnon rankka sateeksi. 
Mysteerinen kivikylä saa jäädä odottamaan seuraavaa kertaa. Eihän yksin uskalla lähteä tällä ilmalla suunnistamaan ilman kunnollista karttaa ja kompassia. Se olisi silkkaa hulluutta, mutta myös jotenkin kiehtovaa. 

Vesisade sen kuin yltyy ja olo on kuin uitetulla rotalla. Vilkaisu kännykällä ottamasta karttakuvasta selviää, että muutaman tovin päässä olisi jokin rakennus. Sitä kohti siis. Jospa siellä voisi kuivatella hieman itseään tai saisi edes sateen suojaa. 

 

Kohti parempaa 

 

Ja niin oli riemua taasen retkeilijän sydämmessä kun edessä alkoi häämöttää jokin rakennus. Askeleet kiihtyivät ja selkä suoristui. Parin tunnin tarpominen vesisateessa oli laskenut mielialaa jonkinverran. Mutta nyt elämä taasen hymyili ja loisti kirkkaana kuin Savitaipaleen kirkonkylä. 
Rakennuksia oli kaksi. Ilmeisesti jotain metsästys kämppiä. Isomman mökin ovi oli lukossa ja sieltä ei sade suojaa saanut. Toinenkin mökki oli lukossa, mutta sen vieressä oli ulkohuussi, minne menin vaihtamaan kuivat vaatteet päälleni. 

 

Siinä minä istua möllötin vessan pöntöllä ja kuuntelin kuin sade hakkasi peltikattoon. 
Hetken siinä istuskeltua päätin vielä käydä kokeilemassa pienemmän mökin ovea. Ja sehän ei ollutkaan lukossa. Oli vain jumissa. Vanha ovi. Pieni tuuppaus ja niin olin sisällä. 
Mökissä oli kamiina, johon tein tulet ja aloin kuivattelemaan itseäni ja vaatteita. 

Sade lakkasi ja sumu alkoi häivetä vuorilta. Päivä alkoi kirkastumaan. Parisen tuntia olin lämmitellyt ja kuivatellut mökissä. Ja päätinkin lähteä jatkamaan matkaa ylöspäin. 

Ilta oli jo tuloillaan. Enään en kivikylään ehtisi ja ilma oli muutenkin aika epävakainen. Uusia sade pilviä oli tuloillaan.

 

 

Leiriin

 

Nousin vielä n. puoli tuntia ylöspäin, mistä löytyi oiva leiripaikka yöpymiselle. 

Leiripaikalta avautui mahtava maisema alaspäin järvelle. Tässä  maisemassa kyllä kelpaa istuskella ja ihailla. Lisäksi näkee hyvin minkälaista ilmaa olisi tulossa. Sadepilviähän siellä näyttäisi olevan. 
Lähdinpä siis pystöttämään telttaa ja ajattelin myös vielä tulistella illan hämärässä tervaskantotulien äärellä. Sitä kun täältä metsistä löytyy. 

 

Tuli on yksi asia mitä voisi katsella ikuisuuksiin asti. Siinä tulikin istuskeltua ties kuinka kauan, kunnes sadepisarat alkoi pakottamaan minut kömpimään telttaan. 
Sade yltyi yltymistään. Teltassa oli kuitenkin lämmintä ja jotenkin niin kotoisaa. Makoillessa telttapatjalla kuunnellen sateen ropinaa mieli lepää ja vaivuin johonkin horrosajatustiloihin. Se siis tarkoittaa, että aloin ajattelemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Käymään läpi ajatuksia edellisiltä viikoilta, kuukausilta ja vuosilta. Käymään läpi itseäni. Minua ihmisenä. Tässä olen. Täällä elän. Tästä nautin. Ympärilläni on oikeita ihmisiä, ystäviä ja rakkaita. Kiitos teille jotka olette siinä. Olette tärkeitä.

Ihmiset sanokaa se heille, jotka sen ansaitsevat kuulla. "Olet tärkeä minulle". Älkää antako rakkauden kadota maapallolta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com