Mökki viikonloppu vuoristossa

02/03/2016

 

 

Olimme viime viikonlopun mökkeilemässä ystävien kanssa Norefjellillä. Meidän perhe saapui mökille jo torstai iltana. Ja samana iltana napsahti netit pois puhelimista. Näin saimme aloitella mökkeilyn kaikessa rauhassa. Lapsi nukahtikin melkein heti (olihan hänellä takanaan pitkä viikko). Pitkästä aikaa pääsimmekin vaimoni kanssa kahdestaan nauttimaan saunan löylyistä. Ja saunan jälkeen takkatulen loisteessa saimme juoda iltateetä aamunkoitteeseen saakka ihaillen toistemme silmiä ja ikkunasta häämöttäviä lumisia vuoria. Kyllä elämä on mahtavaa.

 

Seuraavana päivänä. Ennen muiden saapumista. Ehdimme käydä rakentamassa lumilinnaa ja hiihtämässäkin. Aloimme valmistamaan päivällistä koko porukalle ja juuri kun uunissa olevat lohet saivat pintaansa kauniin ruskon niin ulko-ovi kävi ja tuulikaapin lattia täyttyi kengistä. Muut olivat saapuneet kuin tilauksesta. Mökki täyttyi iloisista hymyilevistä kasvoista. Olihan tätä mökki reissua odotettu. 

 

Monta päivää saimme olla yhdessä. Nauttia ulkoilmasta hiihdellen, lasketellen tai muuten vain hengaillen aurinkoisessa vuoristossa. Mökin sisälläkin oli tekemistä. Istuskella takatulen ääressä, soittaa kitaraa tai pelailla lautapelejä (mitä ei muuten pelattu kertaakaan). Mutta tietysti parasta oli saunominen ja syöminen. Eikä listalta voi jättää pois yksinkertaisesti vain löhöilyä. Isolla Ö:llä.

 

Monta hienoa hetkeä viikonlopun aikana tuli koettua. Jokaiselle jäi varmasti ne omat huippuhetket, mitkä merkitsivät itselleen eniten. Jollekkin se saattaa olla laskettelupäivä, toisen mielestä parasta oli käydä hiihtämässä ihan kaikessa rauhassa, kolmas taas nautti istumisesta telttasaunan lämmössä. 

Itselleni jäi kaksi asiaa ylitsemuiden. Molemmat oli itseni ylittämisiä ja niistähän ihminen nauttii.

 

Ensimmäinen oli astua taasen lumilaudan päälle mökin takamäessä yli 5-vuoden tauon jälkeen. ja kahden lämmittely laskun jälkeen. Laskin syöksyllä mäen päältä suoraan isoon hyppyriin lentäen yli hiihtoladun pehmeään puuteri lumeen. Lentomatkaa kertyi ainakin sen 9 metriä ja korkeuttakin oli kuulemma ainakin sen Peter Northugin verran. Siinä tuli sitten ilta hypittyä useammankin kerran ja päätimmekin että jatkamme seuraavana päivänä ihan kameroiden kanssa, että saamme siitä aitoa liikkuvaa kuvaa. Toisin kävi. Mahatauti selätti useamman hyppääjän. Hyppeleminen jäi haaveeksi. Mutta olen niin onnellinen, että menin ja hyppäsin. Ei ne taidot ole näköjään 5 vuodessa ruostuneet. Tästä lähdetäänkin taas hakemaan niintä kuuluisia "capa tonneja".

 

Toisessa minulle mertkittävässä hetkessä luonto näytteli hyvin merkittävää osaa. Olimme päättäneet lähteä aamusta pienellä porukalla tavoittelemaan hiihtäen Gråfjelliä (1466mpy.). Ja niin startasimmekin auton aapupalan jälkeen ja kurvasimme parin kilometrin päähän, mistä alkoikin aivan jäätävä ylämäki kohti vuoren huippua. Heti ensimmäisessä mäessä huomasimme, että pitoa ei kaikkien suksissa ollut. Siispä yritimme lisätä liisteriä pohjiin, mutta aivan turhaan. Mitä lie "ihme liisteriä" kun luisto vaan kasvoi mitä enempi sitä laittoi. purkit menny kait tehtaalla sekasin tai meillä väärän kelin voiteet. No tämähän on aina tämä tyyppillinnen suomalaisten hiihtäjien "ongelma" suksi ei luista tai ei ole pitoa. Emme antaneet sen olla esteenä. Vaan teimme entistä enemmän käsillä töitä. Olihan se matkan teko varmasti hauskan näköistä. kun eräälläkin sankarilla oli mahanalusta suksia täynnä, mutta mies ei vain liiku eteen eikä taakse. Ei vaikka kuinka juoksi suksillaan.

No eteenpäin kuitenkin lopulta päästiin ja jo melko ylöskin. Vastaan tulikin ensimmäinen lasku. Ja minä "pöliänä poikana" ekana vaan ladulle, että mahtavaa nyt päästään tekeen helppoa matkan tekoa. No. Se oli helppoa. Mutta aika reippaan laista oli vauhti. En tiiä kuin kovaa sitä rinnettä alas menin, mutta niin kovaa että norjalaiset pysähtyivät ladulle katsomaaan mitä tuo hullu meinaa tehdä. Tajusin siinä vaiheessa tulleeni liian kovaa kun eteen tuli mutka. Tein kaikkeni. Kanttasin hiihtosuksilla niinkuin niillä voi kantata ja selvisin siitä mutkasta. Mutta ei mutkaa ilman toista mutkaa ja siinä sitä oltiin. Ympäri mentiin ja ryminällä, mutta ihme ja kumma ettei mikään paikka siinä särkynyt. Onneksi oli turvatyyny omasta takaa. Ehkäpä se auttoi hieman. Ja niin tuli muutkin pojat kompuroiden alas ja sitten naurettiin alhaalla, niin että vuoristo raikui.

Matka kuitenkin vielä jatkui heti uudella uuvuttavalla nousulla. Matkan joutui jättämään kesken pari kaveria, mahataudin iskiessä toiseen. Eli kaksissa miehin läksimme eteenpäin kohti huippua. Ja maisemat sen kuin vain kaunistuivat. Huipulla taas tuli tajuttua se, että miksi tänne kannatti tulla. Kaikki näkemä oli vain niin uskomatonta ja ihmeellistä. Kyllä se maailma osaa olla kaunis kun sen vain osaa oikein katsoa. Ihailimme jonkin aikaa ja nautimme tästä ainutlaatuisesta hetkestä. Sitten alkoi alaslasku. Ja se olikin lystiä sen jälkeen kuin valitsimme "oikotien". Sillä tiellä ei ollut latukone käynytkään sitten viime vuosisadan. Olipahan höykkyytystä alusta loppuun. Ja olo oli kuin pienenä poikana pulkkamäessä. Nauratti niin paljon että vieläkin naurattaa. Kiitos kun lähditte kanssani tuonne. 

 

Niin oli viikonloppu takana. Taskussa iloista mieltä, kiitollisuutta ja ripaus mahatautia. Sitähän mä halusin ja sitähän mä sain. Oli kyllä aivan mahtavaa. Aitoa ja luonnollista varsinkin kun sain olla pois ihan kokonaan kaikkien näyttöpäätteiden äärestä. Suosittelen kaikkia tekemään ihan samoin. Unohtakaa ne puhelimet, tietokoneet ja televisiot. Ja antakaa pala rauhaa itsellenne. Sen voitte tehdä helposti luonnossa. Siellä on niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com