Rakennammeko yhdessä päämäärää?

09/03/2016

 

 

 

Kun istun päivittäin metrossa ja junassa työmatkoillani näen paljon erinlaisia ihmisiä. On erinvärisiä, erikokoisia. Jollakin on pitkät hiukset joku taas kalju. Joku lukee koraania joku raamattua ja jollakin ei vois vähempää kiinnostaa lukea kumpaakaan. Näkyy ihmisiä, joilla on kalleimmat mahdolliset kuteet ja sitten on niitä, joilla ei ole varmaankaan edes kotia. Joillakin on korvakuulokkeet korvissa joillakin taas korvia peittää ihka oikeat Peltor korvasuojaimet.

Näinpä. Meitä tosissaan on moneen junaan. Eikä se ole väärin. Ei todellakaan. Eikö se ole hienoa, että ihmisten ei tarvitse ahtautua johonkin muottiin. Jokainen saa kulkea omanlaisenansa. Mutta jutun pointti ei ole se.

 

Yhdessä

 

Ensimäiseksi pieni kertomus:

Olemme nyt siellä junassa, josta alussa mainitsin. Siellä istumme omalla paikallamme ja koko juna on täynnä ihmisiä. Erinlaisia ihmisiä. 

Kuljettaja kuuluttaa "seuraavana päätepysäkki". Tähän loppuu junan raitteet. Erämaan laidalle, josta alkaa sysikorpi. Sen laajuudesta ei ole ihan tarkkaa tietoa.

Tähän asti oleva matka on ollut helppoa. Sen kuin on vaan istunut omalla paikalla hiljaa ja vältellyt ottamatta katse kontakteja kanssa ihmisiin. Peläten sitä, että joku alkaa puhumaan sinulle. 

 

Nyt olemme uuden tilanteen edessä. Meidän täytyy jatkaa matkaa läpi sysikorven, jonka takana meitä pitäisi odottaa uusi hieno ja toimiva paikka. maa-alue, missä voisimme alkaa rakentaa uutta hienoa ja toimivaa yhteiskuntaa. 
Sitä kohden lähdemme kulkemaan. Kukin vanhasta tottumuksestaan yrittää lähteä tekemään yksin omaa polkua. Jonkin ajan kuluttua vyötäröille upottava lumihanki alkaa tuntumaan liian raskaalta. Ja jokainen palaa takaisin lähtöpaikkaan. Hetken mietinnän jälkeen tajuamme, että meidän täytyy lähteä kaikkien kulkemaan yhdessä yhteistä polkua. 
Monia ajatus hirvittää. Jotkut eivät todellakaan haluaisi astua samoihin jalanjälkiin jonkun kanssa joka edustaa täysin erinlaisia arvoja. Mutta hänen täytyy astua niihin. Muuten hän ei selviä. Muuten emme kukaan selviä.

On unohdettava tiettyjä periaatteita tai syvälle juurtuneita mieltymyksiä. Nyt on pystyttävä joustamaan. Välistä on jaksettava kulkea ensimmäisenä ja tampattava ja raivattava tietä lumihankeen takana tuleville ihmisille. Välistä täytyy olla suunnannäyttäjänä kompassi ja kartta kädessä.

Jossain vaiheessa vetovastuu on jätettävä toisten huomaan ja tyytyä perässäkulkijan rooliin. Joskus on hyvä olla hiljaa ja tyytyä reittiin. Jossain vaiheessa sinulta taas odotetaan vastausta tai neuvoja johonkin asiaan. 

Ja tärkeimmäksi seikaksi nousee ehdottomasti kyky tulla toimeen kanssaihmisten kanssa. Pystyä ymmärtämään toista ihmistä, vaikka hänellä olisi täysin erinlaiset näkemykset kanssasi. 

Matka tulee olemaan pitkä ja vaivanloinen. Tarvitsemme toisiamme.

 

Olemmeko päätepysäkillä?

 

Tämä kaikki. Mitä nyt ympärillämme tapahtuu. Onhan se ollut jotain aivan uutta meille kaikille. Valtakunnissa on koettu uusia erinlaisia tilanteita. Mihin ei varmasti aina ole osattu reagoida oikein. Moni asia repii kansoja erilleen toisistaan ja kasvattaa suuria kuiluja maiden välille. Ääripäät erkanevat ja erkanevat yhä enempi toisistaan. 

Mitä enemmän irtaudumme toisistamme tai rakennamme suuria muureja omien kyliemme (ajatusten) ympärille sitä syvemmälle ajaudumme. Sitä levottomammaksi kaikki muuttuu. Ja juuri niin annamme pelolle vallan kun piiloudumme kuoppaamme. 

Olemmeko NYT sillä päätepysäkillä, josta kerroin? Vai olemmeko jo olleet siellä? Ehkä nyt tarvomme umpihangessa yksinämme ja meno tuntuu hankalalta. Tai entä jos päätepysäkki on vasta tulossa?

 

Oli miten oli, mutta matka läpi sysikorven on käytävä. Miten selviydymme siitä niin se riippuu täysin meistä itsestämme. Tärkeintä ei ole päämäärä. Vaan matka, jonka aikana rakennamme todellisen päämäärän.

Anna käsi niin kävellään yhdessä

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com