Novelli - Vihreä huppari rantavedessä

15/06/2016

Toni käveli raskain askelin asfaltilla päällystettyä kävelytietä. Tiellä oli edelleen paljon soraa talven hiekoitusten jäljiltä. Lakaisukoneet eivät ilmeisesti tänne asti olleet ehtineet.

Mutta vaikka kadut olisivatkin puhtaat sorasta. Ei se pelastaisi Tonin kevättä. Yksinkertaisesti häntä ei vähempää voinut kiinnostaa se, onko niitä putsattu tai hiekoitettu tai yleensäkkään onko koko katua edes olemassa. Hänellä oli muutakin ajateltavaa.

Hän veti viimeiset savut. Tupakka oli jo niin lopussa, että se maistui ventiltä. Nippasi stumpin pusikkoon ja potkaisi tiellä olevaa tyhjää kaljapulloa. 

Pullo pyöri ja pomppi pitkin tietä ja osui suoraan lyhtypylvääseen. Siihen se särkyi ja sirpaleita lensi ympäriinsä. Se oli kuin kaunis unelma mikä särkyi aivan yllättäen. Tielle tuli este, jota unelma ei kestänyt.

 

Oli alku kevät. Lunta ei ollut enään juuri missään. Monta viikkoa jatkunut vesisade oli tehnyt tehtävänsä. 

Toni ei oikein tiennyt edes minne oli kävelemässä. Hän vain käveli. Jotenkin kävely auttoi pitämään ajatukset kasassa. Jotain hänen olisi nyt keksittävä. Mutta mitä?

 

Säästösyistä johtuen Toni oli potkaistu ensimmäisten joukossa pihalle. 

2-vuotta sitten kaikki oli loistavasti. Hän oli saanut vakituisen työpaikan TakeCoffee Oy:sta. Yritys oli rakentamassa uutta kahvila konseptia Suomeen ja tulevaisuuteen oli kaavailtu myös levittäytyä ulkomaille. 

Tonin tehtävä oli edistää markkinointia sähköisesti yhdessä tiiminsä kanssa.

Aluksi tiimi oli ollut vastatulleelle nuorelle miehelle mukava ja auttavainen, mutta kun ajat muuttuivat huonommiksi. Ääni muuttui kellossa ja selkään puukottaminen alkoi. 

No sitten lopulta pomo tuli työhuoneeseen kertomaan sen kaikkein pahimman. Tonin täytyy lopettaa firmassa. 

Se oli kuin nyrkki suoraan kasvoihin. Se lamaannutti täysin eikä tulevaisuutta osannut enään ajatella valoisasti. Nyt hän oli aivan tyhjillään.

 

Toni jatkoi kävelyään kohti jokea. Veden pinta oli huomattavan korkealla joessa. Ja jäät olivat jo lähteneet Vain siellä täällä ajelehti suurempia ja pienempiä jäälauttoja. Rantaan saapuessa Toni otti maasta kiviä. Hän yritti heittämällä osua kelluviin lauttoihin. 

Heitellessään kiviä. Yhtäkkiä hänen näköpiiriin tuli varsin erikoinen jäälautta. Sen päällä makasi selvästi joku. Se ei liikkunut tai muutenkaan näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä. 

Nyt Tonin sydän hakkasi kuin yrittäisi rinnasta päästä ulos. Hän ajatteli, että mitä tehdä ja miten saada tuo tyyppi tuolta pois. Hän ei voinut hypätä tässä kohtaa jokea hyisen kylmään veteen, koska joki oli leveä ja siinä oli voimakas virta. Toni tiesi, että alajuoksulla vähän matkan päässä joki tekee mutkan, jonka jälkeen se kapenisi ja muuttuisi koskeksi. Ennen koskea kuitenkin on ollut joskus aikoja sitten vanha puusilta. Se on kylläkin purettu, mutta jäljelle on jääneet isot tukiparrut. Ne törröttävät edelleen vedestä ja muistuttavat vanhasta sillasta. 

Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Keskellä tiheää kuusikkoa Toni juoksi kuin viimeistä päivää. Sieraimissa hän tunsi keväisen metsän mielyttävät tuoksut ja korviin kantautui iloisten lintujen laulelot, jotka olivat aloittaneet kevät puuhansa. Mutta nyt hänellä ei olut aikaa jäädä nauttimaan keväästä. Hänen täytyi ehtiä ennen jäälautan päällä makoilevaa henkilöä siltapaikalle.

 

Ensin pienen kuusimetsän läpi sitten tuli vastaan tuttu pieni metsäpolku, joka jatkui joen suuntaisesti. Tätä polkua Toni oli käynyt iltaisin lenkkeilemässä. Hän tiesi, että se jatkuisi sillalle asti. 

Toni lisäsi vauhtiaan ja hengitys vain tiheentyi. Hän tiesi että jaksaisi juosta sillalle asti hyvinkin kovaa vauhtia, vaikka sinne olikin matkaa melkein pari kilometriä.

Toni olikin hyväkuntoinen ollut jo pitkään. Hän harrasti juoksemista aktiivisesti. Armeijassa hän oli juossut cooperin testissä 3370 metriä. Ollut näin ollen ylivoimaisesti komppanian paras juoksija ja harva sellainen jolle oli myönnetty kultainen juoksijan merkki. 

Tämän jälkeen hän oli osallistunut jo kahtena peräkkäisenä vuotena Helsinki City maratonille. Ja suunnitelmissa hänellä oli lähteä ensi vuonna myös Tukholmaan juoksemaan maratonia.

 

Toni juoksi, minkä jaloistaan pääsi. Vastaan tuli silalle vievä tie. Hän tiesi ettei matkaa vanhalle silta paikalle ollut enään pitkästi. Vain tämä mäki alas. 

Joki häämötti jo alhaalla. Virta näytti olevan vuolas myös tässä kohtaa. 

Toni puuskutti nojaten käsillään polviin. Samalla hän yritti tähystellä, missä tuo mystinen jäälautta oli tulossa. Sitä ei kuitenkaan vielä näkynyt joella. Entäpä jos lautta olikin hajonnut ja se ihminen olisi joutunut veden varaan. 

Toni yritti kuumeisesti miettiä, mitä hän tekisi jos lautta ja sen päällä oleva ihminen tulisi vielä näkyviin. Hän yritti löytää katseellaan rannalta apuvälineitä. Jotain, jolla saisi jäälautan ohjattua rantaan. 

"Voi kun nyt olisi moottorisaha niin kaataisin nämä isot rantakoivut tuonne jokeen". Toni ajatteli. 

Molemmin puolin jokea oli tosiaan useita vanhoja paksuja koivu järkäleitä. Kun edes yhden sellaisen olisi kaatanut jokeen olisi se varmasti  yltänyt vastarannalle ja tehnyt hyvän kiilan jokeen jäälautoille.

Tonin katsellessa vastarannalla olevia koivuja. Hän katseensa vangittui poikkeuksellisen suureen pahkaan mikä oli korkealla yhdessä näistä koivuista. Juuri oksan yläpuolella kiinni rungossa oli kookas pahka möykky. Vastaavanlaista ei Toni ollut koskaan nähnyt. 

 

Toni tähysteli taas joen mutkaan päin. Ja mahassa muljahti kun keskellä jokea kellui jäälautta, missä edelleen makasi tummissa vaatteissaan hahmo, joka ei näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä. 

Tonilla ei ollut edelleenkään pelastus suunnitelmaa. Eikä hänellä ollut mitään kättäkään pidempää. Jolla voisi onkia jäälauttaa lähemmäksi rantaa. Mutta hän oli päättänyt jollakin konstilla saada tuon ihmisen pois jäälautalta. Turvaan rannalle. 

 

Hän kahlasi hyiseen veteen polviaan myöten. Hädin tuskin vedessä pystyi seisomaan kaatumatta, koska virta oli niin voimakas ja joenpohja epätasainen. 

Jäälautta lähestyi. Eikä aikaa ollut hukattavaksi, koska lautta olisi tuota pikaa kohdalla. 

Joki ei ollut enään tältä kohdalta leveä. Ehkä vain  15-20 metriä. Kesällä vettä oli maksimissaan vyötärölle saakka. Keskikohdassa jokea, mutta nyt keväällä. Tulvan aikaan syvyydestä ei ollut tietoa. Tai ei ainakaan Tonilla. Sen hän tiesi ettei kahlaamalla ollut mitään mahdollisuuksia selvitä yli joesta. Ja vielä vähemmän uimalla.

Toni yritti kahlata vielä hieman, mutta tasapaino alkoi horjahdella sen verran että oli parempi jättää menemättä pidemälle. Tai muuten saisi tuntea nahoissaan joen todellisen voiman. 

Sitten vastarannalle ilmestyi kuin tyhjästä joku henkilö. Jalassaan hänellä oli ruskeat housut ja päällään tumman vihreä huppari, jonka hupun hän oli vetänyt päänsuojaksi. 

Selkä Toniin päin hän puuhasteli jotakin suuren koivun juuressa. 

Vaikka kuinka Toni yritti huudella ja möykätä kyseiselle tyypille. Ei hän saanut mitään kontaktia tähän. Aivan kun vastarannan henkilö ei olisi kuullut mitään. 

Yhtäkkiä henkilö kääntyi ja lähti juoksemaan jokea kohti. Aivan käsittämätöntä vauhtia. Tyypin kasvot ei näkyneet kunolla, koska ne oli piilossa hupun alla. Mutta aivan kun hänellä olisi ollut kasvoillaan jokin maski, mikä peitti nenän ja suun. Sellaisen uloneman Toni ainakin huomasi huppari tyypillä olevan. Hänellä oli vyötäröllään jokin köysi sidottuna. Tulessaan rantaan hän ponkaisi kuin mikäkin pituushyppääjä. Ponnistus taisikin osua kohdalleen, sillä tyyppi lensi kuin kenguru Australian aavikoilla. Ja suoraan kohti jäälauttaa, jossa yhä elottomana makasi joku, josta ei ollut Tonilla sen suurempaa tietoa kuin että sillä oli tummat vaatteet. Huppupäinen loiskahti hyisen kylmään veteen metrin tai kahden päähän lautasta. Muutama voimakas kauhaisu ja hän olikin jo kiinni jäälautassa.

Samanaikaisesti rannalta kuului korvia särkevä pamahdus. Aivan kun jokin olisi räjähyänyt. Sitten yksi vastarannalla olevista isoista koivuista alkoi kaatumaan joesta poispäin. 

Samanaikaisesti hupparityypin vyötäröllä oleva köysi alkoi kiristymään ja kohoamaan ylöspäin rannalla. Köyden toinen pää jatkui ylös toiseen koivuun. Sieltä paksun oksan yli ja päätyi kiinni kaatuvaan koivuun. Näin siihen syntyi niinsanottu nosturi. 

Kun köysi alkoi kiristymään pelastaja tarttui kiinni henkilöön jäälautanpäällä ja he alkoivat hinaantua yhdessä takaisin kohti rantaa. Kaatuva koivu oli niin suuri, että se heijasi molemmat tyypeistä rannalle ja suoraan rantatörmällä sijaitsevaan pajupusikkoon. Huppupäinen irrotti köyden vyötäisiltään ja tämän tehtyä hän rojahti sellälleen rantaveteen. Hän ponkaisi takaisin pystöön kuin sähköiskun saanneena ja samalla hänen päässään oleva huppu valahti alas. 

Toni näki jotain. Jotain joka ei koskaan tule unohtumaan hänen mielestään. Hän ei ollut varma voiko hän uskoa näkemäänsä. Sillä niin oli ihmeellistä tämä kaikki mitä nyt oli tapahtunut. Siinä hän seisoi polviaan myöten vedessä. Jalat umpi kohmeessa. Ja katsoi silmät pyöreinä vastarannalla seisovaa olentoa. 

Olentoa nimenomaan, sillä ihmiseltä se ei näyttänyt. Se mitä Toni oli luullut naamariksi olikin kuono. Aivan niinkuin karhulla tai ilveksellä tai jollain kissapedolla. Ei kuitenkaan aivan samanlainen. Kuono erottui selvästi, mutta ei ollut niin suippomainen ja terävä kuin esimerkiksi karhun. Pää oli väriltään ruskea ja hieman karvaisen näköinen. Päälaella olennolla oli pitkät paksut hiukset, jotka oli sidottu kiinni letille. Korvat hänellä oli aivan kuin ihmisellä. Toni ja olento katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Olennon silmät olivat pienet. Pienet kuin oravalla. Ne oli kaukana toisistaan. Ja hekuivat turkoosina kuin välimeri. 

Hetken aikaa he katsoivat toisiaan mitään sanomatta. Sitten olento vetäisi hupun takaisin päähänsä. Hyppäsi pajukkoon nosti jäälautalla olleen henkilön harteilleen ja alkoi juosta vanhaa jo ruohittunutta siltatietä pitkin kohti erämaisia metsiä. 

Tonin jalat olivat aivan tunnottomat. Hän istui rantakivellä täysin tyrmistyneenä. 

Kaikki oli tapahtunut jotenkin niin nopeasti. Ja tilanne oli nyt ohitse. Toni ei tiennyt itkeäkkö vaiko nauraa. Mitä hän oli juuri nähnyt? Mitä se kaikki oli? Hän käänsi katseen ylös isoon koivun oksaan, missä roikkui edelleen pelastus köysi. Köyden vieressä ja oksan tyvessä ollut valtava pahka möykky oli poissa.

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com