Jotunheim Taika

17/11/2016

Osa 1

 

Torstai-ilta. Auton valot näyttävät suuntaa mutkittelevalla vuoristotiellä. Ulkona on pimeää. Vuoret erottuvat mustina ääriviivoina taivaanrannassa. Siellä täällä vuorissa näkyy vaaleita laikkuja. Eli lunta.

Ei ole enään pitkästi parkkipaikalle, jonne jätämme auton ja josta koko reissu saa varsinaisen alun. Mahassa kutisee ja kihelmöi. Minua jännittää kuin pientä lasta jouluaattona. Onhan tämä minulle erittäin SUURI retki ja hetki.

 

Kurvaamme Antin kanssa parkkipaikalle. Ulkona tuulee ja myrskyää yllättävän paljon ja heti ei kiinostakkaan astua ulos tuulen riepoteltavaksi. Istumme siis autossa keräten rohkeutta. Otamme koodia kolmanteen sankariin Tuomakseen, joka kurvailee tänne Bergenistä päin.

 

Tuomaksella kestäisi vielä about puolisentuntia. Päätimme siis Antin kanssa rohkaistua ja lähteä pystöttämään kotatelttaa. Nukumme siis parkkiksen lähellä ensimäisen yön. Ja aamulla olisi tarkoitus lähteä aikasin kävelemään kohti Memurubua.

 

Kiilat kiinni maahan teltan jokaiseen nurkkaan. Sitten vain "keskisalonjukka" sisälle pitämään telttaa pystössä. Ja awot meillä on maja valmis nukkumista varten. Sit vain miehet sisälle valmistamaan nukkumapaikkoja, sekä iltapalaa.

Jokainen olikin jo hyvin väsynyttä miestä, eikä mennyt aikaakaan kun teltan sisällä turinat loppuivat ja sisälle laskeutui tasainen tuhina.

 

pipipipiii pipipipiii. Nyt on on aamu. On aika herätä. Miehet pois pusseista ja puuron keittoon. aamupalat naamaan ja tavarat kasaan.

Ulkona oli vielä hämärää, mutta yö oli jo väistynyt ja aamu oli alkamassa sarastamaan.

Ei kauaa miesten nokkatuhissut, niin paljon jokaisen "marssihammasta" kolotti. Rinkat vain pykälään ja menoksi. Noh. ei nyt ketään oikeasti kiinnostanut se kävely, vaan nämä maisemat. Niiden vuoksihan me hikeä ja kyyneliä vuodatamme. Jotta saisimme kokea mahtavia elämyksiä.

 

Edessä olisi siis pitkä päivä. Ensin Gjendesheim - Memurubu 4tuntia (kartan mukaan) järven vierustaa pitikin. Ja sitten Memurubu - Surttningssue 7tuntia raskasta nousua vuorelle. Ja lopuksi vielä 5tuntia vuorelta alas Memurubuun majapaikkaan. Päätimme kävellä vähän reippaammin ja voittaa aikaa. Ettei tarvitsisi pimeässä tarpoa vuoren päälle.

 

Mutta liiemmin tulevat kilometrit ei mielessä pyörineet. Koska maisemat olivat satumaisen maagiset aamuauringon noustessa vuoristoon. Kuljinkin siis kerrankin leuka koholla ja ryhdikkäästi kuin mikäkin paraatisotilas. Ja juurikin tämän vuoksi minä römysin vähän väliä kivikossa karhun tanssia nelinkontin nenä turpeessa. Ja oli siinä muilla varmasti pokassa pitämistä. Ensimmäisellä 100 metrillä nivelsiteet olivat lähellä lähteä takaisin autolle, mutta sain pidettyä ne nipin napin vielä kengän sisällä aisoissa. Vasen nilkka siis meinasi mennä sijoiltaan joku 6 kertaa tällä ensimmäisellä etapilla. Ei siis parane tulevaisuudessa nostella katsetta maasta. Hyvä se on kattoa mihin astuu. Siispä leuka rinnassa kohti uusia vuoria.

 

Kolomisen tuntia ja vartti siihen päälle. Oli tiimalasista hiekkaa valunut teille tietämättömille. Kun me kolome tasamaantallajaa saavuimme paikkaan Memurubu. Tästä olisi suunta vain ylöspäin. Mutta ennen sitä huolto tauko ja miehet uudelleen kävely kuntoon. Olipahan noita rakkojakin jo kertynyt. Paitsi Tuomaan pojalle. Ku se vaan on nii kova sälli.

Mutta jokaisella kuitenkin oli jo huutava nälkä. Ja rinkoista jo huutelikin ne kolme ravitsevaa "RYTYCH" pussia. PastaBolognese, TikkaMasala ja ChilliConCarne.

 

Memurubu on iso leiripaikka, jonne pääsee vain kävellen tai veneellä. Täällä on yksi erittäin iso mökki/hotelli rakennus, monta pientä kivirakennelma mökkiä ja iso kentura teltoille. Sesonki aikaan, kesällä täällä on varmasti paljon ihmisiä ja meno sen mukaista. Nyt ei kuitenkaan ristinsielua mailla eikä halmeilla. Kylä oli täysin autio.

Katsoimme läpi nämä pienet kivimökit, jos vaikka joku olisi auki ja voisimme pitää majaa sen sisällä. Ja katos katos kun joulu saapuikin vuoristoon. Yhdessä näistä ei ollutkaan lukkoa ja ovi oli auki. Fiilis oli huippu. Sisällä oli avotakka, 2 kerrossänkyä (ilman patjoja), pöytä ja pari jakkaraa.

Trangiat tulille ja rakkolaastareita liimailemaan jalkapohjiin. Kuivat vaatteet päälle ja 2500kcal ehtaa tavaraa naamariin. Joka ikinen mies oli taasen valmis kulkemaan läpi vaikka sen kuuluisan harmaan kiven. Vai oliko se ruskea? Kuitenkin. Leuat ylöspäin ja nilkkoja löysyttelemään. Kohti jotain suurta ja tuntematonta.

 

Osa 2

 

Suuri ja tuntematon. Siellä se jossain kaukana häämöttää. Surtningssue 2368mpy. Pakkasimme evästä, vaatteita ja ensiapu tarvikkeita yhteen rinkkaan.  Muut rinkat ja ylimääräiset tavarat jätimme mökille. Tyhmyyttähän se olisi lähteä kantamaan koko omaisuus vuoren päälle. Tällä tavoin saisimme myös säästettyä aikaa. Koska nyt voisimme "liitää" kevyin keijumaisin askelin polkua pitkin.

 

Vettä pulloihin tunturi joesta. Suupielet korvien kulmiin kiinni. Toinen silmä seuraamaan polkua ja toinen ihastelemaan maisemia. Jokaisen sankarin mieli oli hyvillään. Ja enerigiavarastot täpö täynnä. eikun matkaan taasen sällit.

 

Ihan ensimmäisenä edessä odotti aivan jäätävä nousu. Laaksosta tuntureiden päälle, missä matka jatkuisi tasaisempana. Ja lopussa taas olisi karmeaa ylämäkeä.

Ei tarvinnut kauan huudella maitohappojen perään, kun ne kutittelivat jo jalkoja. Hiki virtasi. "Tässähän täytyy tehdä tosissaan töitä". Olimme tulleet varmasti jo puolisen tuntia, kun rupesimme ihmettelemään miksi polku ei käännytkään kohti vuorta. Vaan menee aivan eriinsuuntaan. Kartan mukaan aluksi lähdemme kulkemaan paluureittiä yläkautta (tulimme alakautta) takaisin lähtöpaikkaan päin. Ja kun olemme kulkeneet vähän matkaa, niin pitäisi tulla risteys. Ja tästä meidän pitäisi erkaantua toiselle polulle.

Ja nyt olimme vähän ällikällä lyötyjä, että missä sen toisen polun olisi pitänyt tulla vastaan. Kun ei mitään kylttiä tai toista polkua ollut näkynyt. Otimme kartan taasen esille ja ihmettelimme sitä. Ja niin vaan oli että olimme tulleet ihan väärää polkua pitkin, vaikka alhaalla tauluissa luki toista. Noh. Ei auta. Töppöstä vain toisen eteen ja etsimään sitä oikeaa polkua. Ja sehän kulkikin sillä toisella rinteellä. Eli ensin alas ja taas tiukka nousu ylös. Ja maitohapot naatiskelivat reisissä.

 

Missattiin siinä hötäkässä joku reilu tunteroinen. Kyllähän se laski jokaisen intoa ja mieltä jonkin verran. Oli jokainen aika hiljasta miestä. Joku tuskaili ja mutisi itsekseen: "taas tätä kirottua ylämäkeä". Eihän tää nyt vaa oo mukavaa vetää toista kertaa samanlainen rinne ylös. 

Jokainen tiesi varsin hyvin sen, että pimeän tulo olisi taas reilu tunnin lähempänä ja meillä olisi reilu tunti vähemmän aikaa tallustella täällä vuoristossa valoissaan aikaan. Kyllähän se toi omaa jännitystä vaeltamiseeen. Jotakin ratkaisuja pitäisi keksiä.

 

Kun olimme kävelleet tuntureiden päällä jonkin matkaa tulimme ison siirtolohkareen luo. Otimme siitä tuulen suojaa ja pidimme pienen tauon. Olimme kaikki yhtämieltä siitä, että jättäisimme rinkan tähän ja lisäsimme marssi vauhtia. Taskuihin otimme vain jotain evästä ja ensiapu laukku vyölle roikkumaan. Meidän tulisi edetä nopeampaa, koska tiimalasin hiekka alkoi käymään vähiin. Ja vuoristoon alkoi kerääntymään epäilyttävän näköisiä pilviä. Vuoren huippu näkyi kuitenkin vielä. 

 

Askel toisensa jälkeen matka taittui. Yritimme pitää vauhtia yllä. Mutta minulla ainakin meinasi alkaa krampata molemmat etureidet enkä pystynyt lisäämään yhtään vauhtia. Olin ilmeisesti saanut liian vähän suoloja ja vettäkään en ollut juonut näköjään tarpeeksi. Olimmehan me jo kävelleet aamusta asti. Ja nyt kello oli jotain kolme. Matkan teko ei todellakaan ollut helppoa. Ja koko ajan ilma alkoi muuttumaan epävakaisemmaksi. 

 

Kello näytti puoli neljää ja ja vuori oli nyt täysin pilvien peitossa. Ei olisi osanut odottaa näin radikaalia sään muutosta. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä ja toivoa että pilvet häipyisivät. Into oli niin kova päästä huipulle. 

 

Alkoi hämärtää. Ja pilviä sen kuin kertyi lisää vuoristoon. Päätimme katsoa kartasta missä olisimme nyt ja mitä tekisimme jatkon suhteen. Kovasti pisti askarruttamaan tämä ilma ja pimeän tulo. Nimittäin myrskyisessä pilkkopimeässä vuoristossa on ihminen aika avuton. Olihan meillä otsalamppuja, mutta eipä niistä paljon apua ole sankassa sumussa tai myrskyssä. Kun silloin ei vain reittiä näe vaikka olisi millainen naantalinaurinko päässä. Suunnistamisesta tulee silloin erittäin hankalaa. Viimeiselle rankalle nousu osuudelle ei olisi enään pitkä matka. Mutta vuoren huipulle kuitenkin vielä useampi tunti. 

 

Niin pahalta kun se tuntuikin. Meidän täytyi antaa periksi ja lähteä palaamaan takaisin alas päin. Tärkeintä kuitenkin on turvallisuus. Ei siis kannata ottaa riskiä ja lähteä kokeilemaan, vaikka tekisikin mieli. Tämä ei kuitenkaan ole leikkiä ja järki pitää olla mukana. Jos olisimme lähteneet ja jäänneet loukkuun jonnekkin sinne. Ei ehkä tulisi koskaan toista mahdollisuutta lähteä valloittamaan kyseistä vuorta.

 

Tappion nieleneenä. Synkin mielin. Alaspäin tuleminen ei todellakaan maistunut herkulliselta. Mutta sen pystyn sanomaan että onneksi järki voitti tunteet. 

 

Aikamme käveltyä. Tappio mieliala alkoi haihtumaan vuorten tuuliin ja silmät alkoi näkemään ympärillä olevat kauniit asiat. Pilvien lomasta tulevat ilta-auringon säteet toivat vuoristoon satumaisen tunnelman. Kaikki oli jotenkin niin mystistä. Mistä tämä aurinko yleensäkin yhtäkkiä tuli? Ne olikin päivän viimeiset säteet. Ei mennyt kauaakaan kun herrojen herra ja maisemien päällikkö painui huippujen taakse ja jätti meidät kamppailemaan hämärän kanssa. Mutta kyllä oli uljas näky.

 

Mieltä lämmitti kovasti se, että alhaalla odotti kivimökki takkoineen. Meillä oli ollut erittäin pitkä ja raskas päivä. Mielestäni olimme ansainneet lämpimän ja tunnelmallisen mökin. Tuuli sen kuin vain yltyi ja tämän myötä kantapäät alkoi kopista maata vasten tiuhempaan. Ilmeisesti se oli nostamassa jonkin näköistä myrskyä. Nyt painoi jo väsy. Ei paljoa juttelua kuulunut. Jokainen haaveili varmasti lämpimästä mökistä. 

 

Pari sylillistä puita takanviereen ja kiehisiä vuolemaan. Kohta sisällä mökissä  leijailikin ihana savun tuoksu ja tuli rätisi iloisena takassa. Kuivaa vaatetta päälle ja nauttimaan mahtavasta tunnelmasta. Kyllä on luxsusta. 

 

Tiesittekö että "häkkisenmika" ei haise tai tuoksu miltään? Mut se onkin erittäin salakalava. Ja meistä alkoi tuntumaan siltä, että kyseinen sankari saattaisi tulla yöllä vierailulle. Siihen malliin savua alkoi puskemaan sisälle. Takkahan oli avotakka. Aina kun ulkona kävi tuulen puuska. Piippusta puhalsi sisälle päin. Savut tietty mukana. Koko ajan ulkona tuulenpuuskat ja myrsky voimistui ja savu mökin sisällä lisääntyi. Enään sisällä ei nähnyt eteensä. Pikaseen ulos ryntäsikin kolme yskivää sekä väsynyttä miestä. "Eihän tää menny niinku Strömsössä".

Pienen pohdinnan jälkeen. Kätöseen lähti teräs ämpäri. ja takan palava sisältö sai pikasen kyydin pihakenturalle. päälle tietysti kaadettiin vettä ja sit vain odoteltiin että mökki tuulettuisi enimmistä savuista. Siinä pihalla värjötteli tuulessa ja tuiverruksessa kolmikko aivan kuin seitsemän veljestä jouluaattona.

 

Nopeasti savu kuitenkin mökistä häilyi ja pääsimme takaisin sisään. Ei kuitenkaan takaisin lämpimään. Sisällä oli yhtä kylmä kuin ulkonakin. Mutta tuulelta suojaan ja odottihan meitä siellä lämpimät makuupussit. Niihin kömmimme eikä aikaakaan kun lämpö täytti mielen ja kehon. Olipahan päivä. Tuli vähän käveltyä. Onnellinen siitä että saan olla nyt täällä turvassa omassa makuupussissa. Asiat voisivat olla huonnomminkin. Nopeasti mökki hiljeni ja miehet vaipuivat uneen. Jossain kaukana vuoren rinnettä pitkin pakeni "häkkisenmika". Hän ei saanut jallitettua ketään tälläkään kertaa.

 

 

Osa 3

 

12 tuntia unta takana. Pelkäsin illalla, että jalat olisi aivan tukossa aamulla. Mutta näköjään uni, venyttely ja proteiini pitoinen ruoka oli tehnyt sen mitä niiden kuulukin tehdä. Olin kuin uusi mies. Ja niin oli Antti ja Tuomaskin.

Aamusta jo alkoi laulu raikaamaan ja läppä lentämään. Oli kyllä hilpeä tunnelma. Kyllä ihminen on onnellinen kun se saa nukkua hyvin.

 

Mieltä ei lannistunut edes se, että eteen nousisi kohta jäätävä vuoren "seinä". Se pitäisi ylittää. Ja siinä olisikin haastetta rinkkojen kanssa aamupäivälle. Ensin kuitenkin kaffeeta naamariin ja murkinnaa vyön alle. Lopuksi tietysi mökki pikkusen parempaan kuntoon kun tultaessa. Niin seuraavan porukan on mukavampi tulla asustelemaan.

 

Olimme nousseet polkua ylöspäin joku 500 metriä. Kun minulla tuli epäilys siitä olinko pakannut hanskoja mukaan. Rinkka maahan ja pienen tutkimisen jälkeen osoittautui ettei hanskoja sieltä löytynyt. Ei muuta kun juoksulla alas mökille ja siellähän ne tuolilla nökötti. Taas tuli lähdettyä vähän hötiköiden matkaan. Ajatus jossain muualla kuin pään sisällään . "Lihas muisti paras muisti". Takas taas ylöspäin rinnettä sinne, missä pojat odottivat mua.

 

Näissä raskaissa nousuissa ei kannata alkaa maalaamaan piruja seinille, että "onpa vielä paljon matkaa" tai "tää ei lopu ikinä, kattokaa vaikka". Se vaan pahentaa tilannetta ja saa matkanteon tuntumaan kurjalta. Parempi esim. Unohtaa koko kävely ja ajatella tai jutella jotain ihan muita asioita. Näin aika menee kuin siivillä ja huomaamatta ollaankin jo huipulla. Nimimerkillä: "kokemusta on". Molemmista tavoista.

 

Aina tällaisilla pitkä kestoisilla retkillä, missä kävellään paljon. Tulee jossain kohtaa puhe ruoasta. Eikä mistä tahansa ruoasta. Vaan niistä mätöistä, mitä terveys ihmiset kaihtavat suuresti. Niitä rasvaisia superhyper mättöjä vaan alkaa yksinkertaisesti tekemään mieli. Tiäppä sitte alkaako niillä tekemään, jotka niitä ei koskaan syö. Ikuinen mysteeri minulle. Voiko joku kertoa?

SuperHyperX4 mättöjä mielessä pyöritellen ja haaveillen siitä mitä söisin kun täältä erämaasta pois "pääsemme". Huomasinkin yhtäkkiä, että olimmekin jo vuorijonon päällä, missä matkan teko helpottui kovasti. Eteemme aukesi myös  uskomattoman kaunis maisema. Tämän vuoksihan me tänne kipusimme. Alko unohtumaan pikkuhiljaa ne mätöt.

 

Maisemat oli upeat. Helppo on matkaa taittaa kun silmälle on ruokaa. Sitä vain kävelee ja nauttii näkemästään. Eikä matkantekoa haittaa edes se että meinaa "hitsata kiinni". Kävely muuttuu vain leveähaaraiseksi ankka kävelyksi.

 

Pysähdyttyämme pienelle juoma ja syömä tauolle. Antin täytyi korjata housujensa vyötä, ettei se hiertäisi enään lantiota. Vyö auki. Mies hyppää ilmaan. Samalla vetäen housut niin ylös kun ne voi nostaa. Sitten riuska veto vyöstä samalla vetäen mahaa kohti selkärankaa ja vyön solki kiinni. "Nyt on housut kuin Nykäsen Matilla".

Nauru soi vuorijonon päällä. Tää oli kyl kaikkien aikojen huuli.

 

Olimme päättäneet että yöpyisimme viimeisen yön koko retken hienoimmassa paikassa. Järven pääty, jossa on kaistale maata ja jonka jälkeen kohtisuora tiputus monta sataa metriä toiseen järveen.

Olimme laskeutumassa vuori jonon päältä alas kyseiselle järvelle, kun Tuomas ihmetteli minne hänen kameransa oli joutunut. Ja niin vain oli, että se oli unohtunut jonnekin sinne ylös, missä olimme kuvailleet innokkaina. Siihen tippui Tuomaan rinkka siltä seisomalta. 180 astetta frontin kautta ympäri ja RAVIA. Me jatkoimme Antin kanssa matkaa. Etsimään teltalle paikkaa.

 

Alkoi tuulemaan ja hämäräkin oli laskeutumassa. Ilma muuttui taas tosi nopeasti. Ei ollut enään niin lämminkään. Saavuimme kaikki (myös kameran härvääjä) tasanteelle, missä oli teltalle paikka ja aivan jäätävä rotko. Ihastelimme rotkoa jonkin aikaan. Kunnes alkoi pyryttämään lunta. Nyt alkoi viima puremaan luihin ja ytimiin asti. Päätimme ryhtyä teltan kimppuun, jotta saisimme siitä suojaa.

Trangioiden liekit tuovat ylläri hyvin lämpöä kylmään telttaan. Tai sitten se vaan tuntui siltä. Mutta kuitenkin teltan sisällä oli erittäin kotoisaa ja jotenkin myös niin jouluista. Teimme ruokaa, söimme ja juttelimme. Tunnelma oli niin lämmin ja hilpeä. Nauru raikasi Jotunheimin vuoristossa siihen malliin, että varmasti tunturi sopulitkin olivat ihmeissään.

 

Illan tullessa lähdin pesemään hampaita ja hakemaan aamuksi vettä. Paluumatkalla päätin vielä poiketa rotkon kautta. Miltä se näyttäisi nyt säkki pimeällä. Ja olihan se vaan niin mystisen mahtava kuun valossa, että ihan täytyi laulut siihen täräyttää. Niin koko tienoo raikasi konstan joululaulua ja vuoret vastasi kaijullansa. Olo oli kuin kevään nähneellä myskihärällä.

Vilun tulesssa takin alle. Lähdin kömpimään telttaan ja sitä kautta lämpimään makuupussiin. Teltassa Antti olikin jo makuupusissa ja Tuomas virittelikin omaa Uuden-Seelannin ihmettään. Siihen viritelmään hän tarvitsikin villapaitoja, takkeja, kerrastoja, villasukkia ja foliopeiton.

Iltaturinat vielä turistiin ja sitten alettiin laskemaan lampaita.

Ilma höyrysi hengityksestä. Oli tulossa kylmä yö. Toivottavasti foliopeitto lämmittää.

 

Osa4

 

Viimeistä viedään. Viimeinen yö takana ja viimeinen vaellus edessä.

Saimme herätä auringon paisteeseen ja ihanan kirpeään pakkas aamuun. Mut yö oli itse kullakin mitä oli. Kello 2.30 heräsin siihen kun pojat olivat lähdössä ulos virtsarakon tyhjennys reissulle. Sitten ne tuli sisälle ja alkoi jutella niitä sun näitä ja olivat alkamassa keittämään aamukahveja. Toisen katsottua kelloa oli ihmetys suuri ja Tuomaksen suusta kuului pieni epätoivon parahdus. Hän olisi halunnut jo lähteä vaeltamaan. Sen verran oli miehellä kylmä nukkua Uuden-Seelannin ihmeessä. He tosissaan luulivat että oli jo aamu. Minäkin luulin aluksi sen olevan. Mutta onneksi sain huokaista helpotuksesta. Rakkoni kuitenkin oli halkeamaisillaan, enkä halunnut viettää loppu yötä läpi märässä makuupussissa. Minun oli noustava ja raahaannuttava hyisevän kylmään ulkoilmaan. 

Ulkona olikin erittäin mystinen tunnelma. Pilvien lomasta möllötti täysikuu. En kauan pystynyt ihailemaan maisemia sen verran alkoi hampaat lonksuttamaan kylmyydestä.  Teltalle palatessa minua odotti yllätys. Kaverit oli pihalla punnertamassa , hyppimässä X-hyppyjä ja tekemässä kyykkyjä. Piti kuulemma ottaa alkulämmöt ennen makuupussiin menemistä.

 

Lopulta se aamu tulikin ja kahvinkeittämisen pystyi aloittamaan oikeasti. Olimme säästäneet yhdet SuperHyper energia pussiruoat tälle aamulle, koska edessä oli raskas vaellus. Ja koko reissun kuumottavin nousu alkaisi 5 metrin päästä teltasta.

Keittelimme lämpöistä ja syömiskelimme vielä jotain. Antti lähti ulos hakemaan vettä, että saamme mukaan vaellukselle lämmintä juotavaa. Kohta ulkoa kuului iloista huutamista: "Äkkiä tänne. Tää on niin uskomatonta". Äkkiä me olimmekin ulkona. Ja totta. Se oli uskomatonta. Aurinko valaisi vuoristoa ja siinä se oli. Eeppinen maisema meidän silmien edessä. Todellinen ihme.

 

Telttaa kasaan ja tavarat rinkkoihin. Oli alkanut tuulemaan ja luntakin satoi. Pilviä tuli koko ajan lisää jostain. Matkaan täytyi päästä. Tai muuten kohta se olisi myöhäistä.

 

Tämä viimeinen seinämä osoittautui todelliseksi seinäksi. Nelinkontin me kipusimme ylöspäin. Välistä matka pysähtyi. Piti painautua kiviä vasten ja ottaa kunnolla kivistä kiinni. Silti tunsit kuinka tuulen puuska otti sinusta kiinni ja riepotteli. Polku ja kivet oli erittäin liukkaita, koska ne oli jäässä ja lumessa. Uutta lunta satoi koko ajan lisää ja lisää. Kaistale mitä kuljimme oli n.5 metriä leveä ja molemmille puolille oli kohti jyrkkää pudotusta monia satoja metrejä. Myrsky pahentui koko ajan. Pelkäsimme vain sitä, että näkyvyys häviäisi. Muuten meillä oli luottavainen ja turvallinen olo. Tämä oli jotenkin niin siistiä. Extremeä.

Jos näkyvyys häviäisi. Voisimme kulkea pian polulta harhaan ja jyrkänteeltä alas. Sitä emme halunneet. Ylös täytyi päästä. Takaisin ei ollut mitään asiaa ja toista reittiä ei ollut.

Siinä me seisoimme huipulla. Ison kivikasan juurella, jonka ihmiset olivat tehneet. Vielä sen päälle halusimme kivuta, jotta todellinen huippu olisi valloitettu. Mutta tämän halusimme tehdä tyylillä. Ilman paitaa. Sen verran oli endorfiinia miehissä extreme nousun jäljiltä.

Ei kauan kuitenkaan tarvinut huipulla oleskella. Sen verran oli kylmä "tuiskunantin" kosketus.

 

Nyt alkoikin todellinen moottoritie. Leveä polku. Niin leveä, että kolme miestä siinä rinnatusten mahtui kävelemään loivaan alamäkeen. Kyllä oli helppoa matkanteko ja maisemat hulppeat.

Kaukana edessä polulla meitä vastaan oli tulossa 7 mustaa hahmoa. Lähemmäksi tulessamme huomasimme niiden olevan ihmisiä. Varmaan paikallinen vuoristo jengi. Emme olleet nähneet kolmeen päivään muita ihmisiä ja heidät kohdatessaan iloisesti aloimme sönköttämään norjaa. Sitä he eivät tajunneet ja vaihdoimmekin kielen englanniksi. Huomattavasti paremmalla menestyksellä ymmärsimme toisiamme. Osoittautui, että kaverit oli tullut Ranskasta asti kattelemaan kaunista Norjaa. Ja kyselivät kuinka pitkä matka olisi sinne jyrkänteelle, mitä tulimme ylös. Saimme tietää heiltä, että meillä olisi vielä 3-4 tuntia vaellusta parkkipaikalle, missä odottaisi autot. Hyvästelimme kroisanttien mussuttajat ja löimme uutta vaihdetta silmään.

 

Matkalla tuli vielä yksi erittäin eeppinen maisema paikka. Jyrkänne, mistä oli suora tiputus autoille. Siitä otimme viimeiset yhteiskuvaukset ja lähdimme laskeutumaan autoille päin.

Viimeisellä lasku pätkällä kerkesi mietiskellä rauhassa mennyttä reissua. Maisemat ei ollut enään niin päätä huimaavia. Nyt oli aikaa kelata päässä reissun tapahtumia.

Oli meillä ollut uskomaton reissu. Niin monta mahtavaa hetkeä ja kaunista maisemaa nähty. Oloni oli kuin olisin sulkemassa hyvän satukirjan kantta. Kiitos Antti ja Tuomas hyvästä seurasta ja huikeesta reissusta. Ilman teitä ei retki olisi ollut näin mieleenpainuva. Teimme yhdessä siitä uskomattoman. Nyt tarinamme on tallessa täällä sekä muistoissamme  ja voimme muistella sitä aina kun haluamme. Kirjoitimme yhdessä kauniin tarinan muistoihimme.

 

Suljen kirjan kannen ja asetan sen hyllyyn. Rojahdan sohvalle ja hymyilen. Olen onnellinen kaikesta näkemästäni ja kokemastani. 

 

LuonnonRauha laskeutunut mielelleni.

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com