Aitoa retkeilyä

25/05/2018

Voisin jatkaa hieman jatkaa siitä mihin viime viikolla jäin.
Minulle yksi tärkeimpiä asioita retkeilyssä on ollut aina se. Että voisin välittää sitä tunnetta, minkä itse olen kokenut sillä hetkellä ollessani luonnossa. En halua muokata sitä tunnetta kuvissa enkä sanoissani yhtään sen kauniimmaksi kun se sillä hetkellä on tuntunut. Tottakai joudun kuviani joskus hienosäätämään. Lisäämään kirkkautta tai vähentämään sitä yms... kun aina kuva ei olekaan se, miltä se näytti kameran näytöllä. Kuitenkin haluan välittää aitoa kuvaa luonnosta. Haluan retkeni näyttävän hyvin aidoilta.

 

 

Luonnollista retkeilyä

 

Paljon näkee epäaitoutta myös retkeilyn parissa. Minullekin mainostetaan ”uskomattomia” kuvankäsittely ohjelmia, millä muutat kuvan ilmettä miten haluat. Voit vaihtaa kuvassasi olevan harmaan taivaan uskomattoman kauniin oranssiksi, mitä se ei ollut kun olit ottamassa kuvaa. Niin onko tämä aitoa retkeilyä? Tai rehellistä luonnosta nauttimista? Minusta se antaa väärää kuvaa jos alkaisin tällaisia kuvia jakamaan. 
Onhan nämä kuvat hienoja mitä valmistetaan tietokoneilla ja kaunista taidetta, mutta minun mielestä niitä ei pidä liittää ollenkaan retkeilyyn. Retkeily pitäisi säilyttää sellaisenaan kun se on. Luonnollisena. No filters.

Ei vaeltaminen ja retkeily ole täydellistä. Niinkuin ei ole elämäkään. Reitillä tulee vastaa kiviä ja kantoja ja välistä sataa räntää vaaka suoraan. Joskus väsyttää ja itkettää. Toisinaan taas tuntuu siltä kun olisit maailman onnellisin ihminen ja että voisit vaikka juosta yksin Mount Everestille. Ainakin minusta tuntuu toisinaan tältä. Sellainen minun luontoni on. Täynnä elämää ja tunteita. Niin sen haluan olevan. Minun luonnossa on paikka ”epätäydellisyyselle”. 
Tottakai saa ja pitääkin asioita fiilistellä ja romantisoida. Sehän tekee retkistä ja elämästä mielekkäämpää. Kun vaikealla hetkellä pystyy asennoitumaan positiivisesti on siitä varmasti apua. Kun sukat ovat märkänä ja räntää tulee vaakatasossa sitä tosi asiaa et kuitenkaan pääse pakoon sanomalla: ”Kuinka ihanaa tämä polulla tallustaminen on. Ja voi että kun minä rakastan tätä elämää.” Näillä puheilla ei sukat kuivu eikä sade lakkaa, ellet ole ihme velho. Tuolloin ei muu merkkaa kuin asenne. Se miten selviät seuraavaan leiripaikkaan ja pääset sateelta suojaan ja vaihtamaan kuivat sukat. Silloin on turha yrittää saada kaikki näyttämään niin hienolta ja ruusuiselta. Joskus on pystyttävä myöntämään tosiasiat. Paskaan ei kannata jäädä rypemään. Nopeasti pois ja kohti uusia vielä suurempia sontaläjiä. Niin elämässä kuin vaelluksellakin. Aika kultaa muistot ja joskus nämätkin tuskaiset muistot tuovat hymyn huulille. Elämä ei ole täydellistä eikä siitä tarvitse sellaista yrittää edes tehdä. Pääasia, että pystyy sanomaan käsi sydämellä olevan onnellinen. 

 

 

Täydellinen retki


Viime viikonloppuna tein lasten kanssa kuitenkin TÄYDELLISEN pyöräretken. Oli noussut niin kaunis aurinkoinen ilma meille, että oli helppo lähteä tuosta vain pyöräilemään. 8,7 kilometriä lähes koko ajan pelkkää ylämäkeä. Pyörävaunu perässä, jossa 5-vuotias, 2-vuotias, juomat ja eväät. Urheilukellon mukaan aikaa meni sen 1 tunti ja 7 minuuttia. Kaloreita paloi 688. Kyllä mulla hiki tuli.
No kaikki tämä oli sen arvoista. Upea vesiputous, mahtava järvi, hevosia ja upeaa luontoa. Kannatti todellakin lähteä vinttaamaan pyörällä ylämäkeen. Perillä oli ”maailmanmestari” olo. Kun olin itseni taasen pikkuisen ylittänyt.

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com