Päivä 6 - Haltin valloitus 2018

05/08/2018

Huh huh. Nyt on takana sellainen päivä, että oksat pois. Kello näyttää nyt 00.52 . Vielä tämä päiväkirja pitäisi kirjoittaa. Ennen kuin voin ummistaa silmäni. En anna periksi vieläkään näiden kirjoittamisessa. Enkä antanut tänään vaelluksellakaan periksi. Kun Esa yritti ihan tosissaan karkuun. Minäpä kerron siitä myöhemmin vähän lisää.

Päivä kuitenkin alkaa aamusta, joten heräsimme taas vaihteeksi aamulla kello kuuden aikoihin. Puuroa posket täyteen. Alkaa jo vähän tökkiä tämä puuron syönti. Kahvi ei onneksi töki. Ja siitä se päivä lähteekin sopivasti käyntiin. Myös tänään. Edessämme oli noin 20 kilometrin vaellus Pitsusjärven varaustuvalta tänne Kuonjarjoen varaustuvalle. Täällä meillä on tämä viimeinen yö. Matkalla oli yksi erittäin kaunis tunturi nimeltä Saivaara. Halukkaat saivat käydä valloittamassa sen. Sehän tarkoitti sitä, että kilometrejä kertyi lisää. "Sole mikhään". Aamupäivän aikana näimme Pihtsusköngäs vesiputouksen. Suomen korkein yhtenäinen putoavaputous. Oli muuten iso. 17 metriä korkea. Se vesimassan määrä. Mikä tippui vapaasti alas oli jotain sellaista, mitä ei voi kertoa kuvin tai sanoin. Se pitää itse saada nähdä ja kokea. Sitten sen suuruuden voi ymmärtää. Putouksella pidimme kuvaustauon. Minulle se tarkoitti taas vähän enemmän töitä. Kyllä maistui päästä kuvamaan näin mahtavaa paikkaa. Sitten taas rinkat selkään ja menoksi. Valmista polkua on helppo länkyttää menemään. Jopa niin helppo, että voi kävellä ohi sillasta ja joutua palaamaan kilometrin verran takaisinpäin. Kahden kilometrin pummi. "Sole mikhään". Sattuu paremmissakin piireissä.
Matkalla tuli vastaan Suomen korkeimmalla kasvavat puut. Semmoista tunturi koivuahan se oli. Oli pakko katkaista pieni kuivettunut koivu ja laittaa se rinkan sivutaskuun. Tarvitsin sitä yhtä myöhempää projektia varten. Meidän Petteri eräoppaalta hajosi toisena päivä lusikkahaarukka. Varsi katkesi, niin että syöminen sillä on aika vaikeaa. Sain idean tästä. Vielä tuossa äskettäin olin vuolemassa hänelle lusikkaan uutta vartta. Upotin lusikan varren puun sisään ja liimasin sen kiinni pikaliimalla. Nyt on miehelle uusi lusikka. Huomenna sitten luovutan sen hänelle.

 

Pidimme lounastauon tänään upealla paikalla joenvarressa, missä oli hieno koski/putous. Joen rannassa taisi olla koko seudun isoin koivukin. Lähemmäksi kymmentä metriä ulottuva tunturikoivu, jonka energian pystyi aistimaan. Oli ihan pakko käydä halaamassa tätä uljasta näkyä. Myöhemmin Meekojärven lähellä tuli lisää kaunista koivumetsää vastaan. Oli aivan mahtava fiilis kun näki oikeata metsää pitkän tauon jälkeen. Metsä kun on minulle hyvin tärkeä ja rakas paikka. 
Meitä Saivaarralle lähtijöitä oli yhteensä neljä. Olimme tulleet Pihtsusjärveltä reilu kymmenen kilometriä. Seuraavalle tuvalle olisi vielä noin kahdeksan kilometriä matkaa. Tässä kohdassa me Saivaaralle lähtijät piilottimme rinkat mäen taakse. Ja lähdimme kohti kaunista huippua. Mikä ylväänä kohosi suoraan eteemme. Oli todella upea ilma. Aurinko oli paistanut koko päivän. Pieni tuuli oli kuitenkin pitänyt meidät viileänä. Eikä kukaan ollut päässyt läkähtymään. Kahden tunnin lenkki Saivaaran huipulle oli todella kannattava. Uskomattomat maisemat huipulta, missä presidenttimme Kekkonenkin oli joskus istunut ja ihaillut samaa maisemaa. Tältäkin huipulta. Kuten kaikilta muiltakin tarttui käteen pieni kivi matkamuistoksi. Kuten kaikilta aikaisemmiltakin. Ehkä juuri tätä samaa kiveä Kekkonenkin oli kädessään pitänyt. Ken tietää. Oli miten oli nyt se on kuitenkin minulla. Kipitimme takaisin rinkoille ja todellinen loppusuora tälle päivälle alkoi. Kahdeksan kilometriä matkaa oli edessämme. Sekä eteläinen vastatuuli. Sitten painoimme kaasunpohjaan. Esa lähti keulaan. Me muut heitimme koukut kiinni hänen selkään. Ja sitten mentiin. Eikä vauhti hiljentynyt, vaikka joku muu otti vetovastuun. Siinä selvästi yritettiin juosta jalkoja alta. Tai no. Minä yritin juosta Esaa suohon. Siinä onnistumatta. Kaikki neljä yhtenäisenä rintamana saapui Kuonjarjoen varaustuvalle. Eikä kenelläkään meno tuntunut missään. Tietenkään. Nyt voin sanoa sen, että jaloissa tuntuu. Onneksi illalla vedin sellaiset iltapalat naamariin, että pitäisi kyllä helpottaa. Iltauintikin suoritettu hyisessä vedessä niin, että lihakset pitäisi olla taas huomenna tikissä. Eikö hiertymiä pitäisi tulla. Huolto on tärkeä täällä. Vaikka aina ei jaksaisi sitä tehdä. Se vain täyttyy suorittaa. Huomisen vuoksi. Olipahan päivä. Vieläkin ihan hirvittää. Niin paljon asiaa yhdelle päivälle. Raskain päivä fyysisesti omasta mielestä. Riittäisi kerrottavaa varmasti koko yöksi. Mutta pakko alkaa nukkumaan kellokin näyttää jo 01.23. Ja huomenna kuudelta ylös. Voi olla että väsyttää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com