Päivä 7 - Haltin valloitus 2018

09/08/2018

Yhteistyössä: Wild Adventures North

 

Mistä tämän aloittaisin. Vai aloittaisinko ollenkaan? Mitä jos sanoisinkin vain: ”Kaikki mitä koimme ja näimme oli aivan mahtavaa”. Kaikki näkemäni oli jotain sellaista, mitä ei voi kuvin tai sanoin kertoa. Se pitää kaikkien itse saada kokea. Silloin sen voi ymmärtää. Maalissa siis ollaan ja koko Haltin reissu takana. Kilometrejä on kävelty niin, että varmasti tuntuu. Nämä kaksi viimeistä päivää oli kyllä kunnon rypistyksiä. Nyt nekin on takana ja olo on kuin voittajalla.

Mutta tämän päivän kulku. Miten se meni. Minäpä kerron. Aamulla heräsin muiden kanssa kiltisti kello 06.00 vaikka vielä olisi tehnyt mieli jäädä makuupussiin jatkamaan unia. Nukuimme Jyrin kanssa tämän viimeisen yön tosiaan teltassa. Siitä en muistanutkaan eilen mainita mitään. Teltta on aina teltta. Jotenkin siellä nukkuu paremmin kuin tuvassa. Miksiköhän? Jotkut sen tietävät tästä meidän porukasta. Viimeisenä aamuna minä en puuroja alkanut keittämään vaan nyt oli aika vetää kaikki jäljelle jääneet hapankorput kera maksapasteijan. Ai että kun se maistu. Näin viimeisenä aamuna. Jalat oli vielä vähän tönköt matkaan lähtiessä, mutta yllätyin että kuinka vähän. Olin odottanut jotain pahempaa. Eilisiltaiset mömmöt mitä söin. Sekä jatkuva magnesiumin yliannostus oli selvästi helpottanut. Eikä pidä unohtaa jäätävän kylmää tunturi puroa/jokea. Jossa illalla seisoin hyvän tovin. Ennen kuin uskalsin sukeltaa kokonaan hyiseen veteen. Arkuudesta hyötyä tässä kohtaa. Lihakset tykkää kylmähoidosta.
Aamusin käyntiin lähtö ottaa minun kohdalla aina vähän aikaa. Pitää kävellä ne ensimmäiset pari kilometriä. Sitten alan olemaan juttu ja vaellus tuulella. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Koko meidän yksitoista plus yksi henkinen porukka eteni hyvinkin rivakkaan tahtiin. Matkaa olisi Kilpisjärvelle sen parikymmentä kilometriä. Kaikilla oli varmasti kova into jo päästä takaisin sivistyksen pariin. Pidimme matkan aikana useita juoma ja koiran uittamistaukoja. Musta spanieli tarvitsi tämmöisellä ilmalla paljon viilennystä. Vielä kun ollessamme tunturissa siellä puhalsi pieni tuuli. Mikä viilensi ihanasti. Mutta kun loppumatkasta aloimme laskeutumaan alaspäin tuuli hävisi ja helle iski päin kasvoja. Vaeltaminen muuttui todella epämiellyttäväksi. Vauhtimme tippui selvästi. Tuntui kun emme olisi edennyt ollenkaan. Pidimme taukoja ja vilvoittelimme tunturipurojen raikkaalla vedellä. Kastelimme lippiksiä ja muita päähineitä. Itse totesin käteväksi kastella harsopyyhkeen ja laittaa sen pään päälle. Se teki olosta siedettävän. Onneksi matkalle tuli näitä tunturipuroja. Jättäydyin alkupään porukasta vähän taaksemmaksi kuvailemaan tunnelmia. Muut jatkoivat matkaa edeltä. Matkaa jatkaessamme vastaan tuli soratie. Ensimmäinen tie seitsemään päivään. Jotenki tiellä kävelemisen helppous alkoi huvittamaan. Alkupään porukka oli pysähtynyt pienen mäennyppylän taakse. Ihmettelin että miksi. Kun matkaakaan ei enää ollut paljoa jäljellä. Kun näin miten koko porukka tyhjensi juomapulloista vesiään koiran päälle tajusin. Juoksin paikalle ja kaadoin oman pulloni Qillan päälle. Sitten heitin rinkan maahan ja lähdin juoksemaan kohti puroa, mikä oli noin parinsadan metrin päässä. Sillä välin muut kietoivat Qillan avaruuslakanaan. Esa otti sen syliin. Ja lähti kovaa vauhtia tietä alaspäin. Tuli vastaan pieni lampi, mikä oli lähes kuivunut. Koira lampeen ja vettä päälle. Tässä kohtaa tulin itse paikalle takaisin vesipullon kanssa. Se tyhjennettiin taas Qillan päälle. Nyt koko porukka oli jo koolla ja taas mentiin. Koira kantoon avaruuslakanan sisässä. Kun tuli vastaan pienikin puro tai lätäkkö pysähdyimme ja koira veteen. Sitten taas mentiin. Pääsimme vihdoin parkkipaikalle. Selvisimme säikähdyksellä. Qilla ei saanut lämpöhalvausta. Mutta lähellä se oli. Onneksi Merja (koiran omistaja) oli hereillä tilanteessa ja näki, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Nopea toiminta esti pahimman tapahtumasta. Olipas se loppu tälle reissulle. Kertoo aika paljo olosuhteista ja siitä, että raskasta oli. Qilla jaksaa nyt oikein hyvin. Hän on syönyt hyvin ja palauttavat on annettu. Siitä se tokenee nopeasti. Me muut jaksamme myös hyvin. Vaikka varmasti jokaisella painaa jo jaloissa. Istuimme Petterin ja Esan kanssa kolmistaan mökin edestä menevän joen kivillä. Huljutellen jalkoja ihanan kylmässä vedessä. Ei parempaa fiilistä voi oikein olla. Kun siinä vain istua kaikkensa antaneena palautusjuoma kädessä ja nauttia olostaan. Tietäen sen, että enää ei tarvi kävellä metriäkään jos ei välttämättä halua.
Oli meillä sitten hieno reissu. Lähtisin milloin vain uudestaan tällä samalla porukalla. Vaikka kukaan ei juuri tuntenut toisiaan ennen reissua. Oli mahtava nähdä miten hitsaannuimme kaikki yhteen ja olimme yhtenäistä porukkaa loppuu asti. Sydämelliset kiitokset kaikille teille upeille ihmisille. Annika, Esa, Eveliina, Jyri, Merja, Saara, Sari, Timo, Tiina, ja eräoppamme Petteri. Olette #AIVANMAHTAVIA

PS. Tämän päivän kuva saldo on kuin tunturikoivu. Lyhyt ja vaivainen. Olen pahoillani. Kaikki viisi akkua oli ihan loppu. Kun olin ottamassa kuvaa useaan kertaan tuli ratkaisu hetkellä näytölle lukemaan ”akku tyhjä”. Opin tältä reissulta sen, että joka päivälle olisi pitänyt varata oma akkunsa. Mutta videoita sain otettua toisella kameralla tältäkin päivältä. Kaksi viimeistä kuvaa on Esan ottamia. Kiitos niistä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com