On syksy niin ihmeellinen

17/10/2018

 

Poimin maasta keltaisen vaahteranlehden. Nuuhkaisen sitä. Se tuoksuu niin syksylle kuin lehti syksyisin voi tuoksua. Ei mitään vivahdetta koiran kusesta tai lampaan paskasta. Ihan vain lehdeltä, mikä on kuollut ja tippunut alas maahan lukuisten muiden lehtien joukkoon. Siihen se olisi maatunut, jollen minä olisi sitä nostanut ja heittänyt sitä tuulen vietäväksi. Lehti leijailee tuulen mukana ja tippuu maahan jossain jyrkänteen alaosassa, jolla seison. En näe tarkkaan mihin kohtaan se laskeutuu, koska jyrkänne on aika korkea. Sinne lehti kuitenkin katoaa muiden kaltaistensa joukkoon. Siitä voin olla varma. Onhan maa alhaalla keltaisen oranssi kauttaaltaan, täynnä syksyisiä lehtiä. Sinne ne jäävät ikuisiksi ajoiksi. Jollei tuuli niitä sieltä puhalla pois. Lopulta vuosien saatossa ne maatuvat sinne. Joka ikinen lehti. Se kaikkein kaunein ja isoinkin lopulta unohtuu ja siitä tulee osa kasvualustaa muille kasveille.

 

Elä täysillä syksysi

 

Minulle syksy on ollut aina hyvin tärkeä. Se on niin uskomattoman kaunis vuoden aika kaikin tavoin. Mutta samaan aikaan se on hyvin surullinen ja ahdistava. Se on sellainen vuoden aika milloin pitäisi pysähtyä sen kauniin oranssin lehden äärelle, ihastella ja ihmetellä syksyn kauneutta. Pitäisi olla läsnä lehden viimeisellä matkalla. Rauhoittua ja antaa omien tunteiden vain elää mukana. Antaa haikeuden vallata mielen, naurun raikua pitkin tuntureita, kyynelten valua pitkin poskia tai raivon purkautua juostessa metsäpolulla. Kokea ja elää juurin niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Tuntea tunteita tai olla tuntematta. Elää luonnollisesti tai luonnottomasti. Koska mikä muu on niin tärkeää kuin se, että luonnollasi on rauha?  

 

 

Hyvästit

 

Kiipeän alas jyrkänteeltä. Kävelen kohtaan, minne lehti leijaili. Tuhansien lehtien joukosta etsin katseellani keltaista iso vaahteranlehteä. Silmäni osuu yhteen, josta en voi erehtyä. Tämän se täytyy olla. Otan taskusta tulitikkurasian. Se on tyhjä. Avaan rasian ja asetan sen kivelle. Otan vaahteranlehden käteeni. Kaivan taskusta vanhan kunnon Colt merkkisen sytkärin. Rapsautan sytytinmekanismia ja liekki leimahtaa palamaan iloisesti. Alan hitaasti polttamaan lehden selkäpuolta. Saman aikaisesti siirrän sen avonaisen tulitikkurasian päälle. Aluksi lehti käpristyy kun poltan sitä selkäpuolelta. Sitten se alkaa palaamaan ja tuhkaa alkaa tippua tyhjään rasiaan ja sen ympärille. Lopulta koko lehti on palanut. Vain varsi on jäänyt jäljelle. Taittelen varren pieneksi mytyksi. Asetan sen tulitikkurasiaan tuhkien päälle. Suljen rasian ja jätän sen kivelle. Katson hetken sitä. Siinä se makaa kivellä keskellä keltaoranssia lehtimerta. Käännyn ja kävelen pois.

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com