Tuntemattomilla poluilla

25/11/2018

Istun kivellä. Katselen horisontissa näkyviä lumihuippuisia vuoria. Aurinko on laskeutunut juuri niiden taakse ja koko taivas hohtaa oranssin keltaisena. Maisema on niin upea ja käsittämätön, etten voi kuin hymyillä ja ihmetellä näkemääni. Suoraan alapuolellani on pieni järvi, minkä peilityyneen pintaan heijastuu tämä uskomattoman kaunis taivas. Koko tienoo on värjäytynyt satumaisen oranssiksi. On aivan hiljaista. Puut eivät puhu tuulessa. Vain pienen puron lorina rikkoo täydellisen hiljaisuuden. Istun vain tässä kivellä ja nautin olostani. Mikä onkin hyvin epätodellinen. Aivan kuin ei olisi tässä maailmassa ollenkaan. Kaikki ympärilläni oleva on jotain mitä en voi ymmärtää. Niin kaunista, että sen kauneus ylittää ihmisen ymmärryksen. Se kaivautuu syvälle sisimpääni ja kietoo kätensä ympärilleni tiukasti. Kuin pieni lapsi, joka luottaa ja rakastaa isäänsä yli kaiken. Tämä halaus on niin lämmin ja täynnä jotain sellaista rakkautta. Mitä ei voi kokea missään muualla kuin täällä. Luonnossa. Tunnen luonnon rakkauden tällä hetkellä niin vahvasti. Aivan kuin se olisi halunnut varta vasten kattaa kaiken tämän minua varten. Antaa itsestään parastaan ja näyttää sen miksi se on niin ainutlaatuinen.

Mutta luontoni, miksi näytät tämän kaiken kauneutesi minulle? Huudatko hätääsi? Lohdutatko minua jostain?

Haluatko, että ymmärtäisimme kauneuttasi paremmin? Katsommeko todella sinua niin kuin meidän tulisi katsoa? 

 

 

Lauantaipussi

 

Tämä lauantai päivä oli yksi elämäni hienoimmista karkkipäivistä. Lauantaipussin sisällä ei ollutkaan tällä kertaa viittä mustaa autoa ja värillisiä aakkoskarkkeja. Tikkari oli poissa eikä ainuttakaan tarraa ollut pussin pohjalla. Lauantaipussi ei ollut muovia. Eikä sitä tarvinnut itse avata. Äiti oli avannut sen minulle jo valmiiksi. Yhteistä lapsuuden lauantaipussissa ja tämän päivän pussissa oli, että molemmat antoi äiti. Tänään se oli luonto äiti. Aamusta lähtien ilmassa oli jotain ihmeellistä tunnetta. Alhaalta autolta katsellessa ylös näkyi usvaisia pilviä. Jotka houkutteli puoleensa yhä enemmän, mitä pitempään niitä katsoi. Kun olin noussut usva pilvien tasalle tajusin sen olevan portti johonkin maailmaan, mikä olisi täynnä ihmeellistä kauneutta. Tosiaan näiden pilvien yläpuolella tunturit paistattelivat auringon valossa. Vaelsin tänne ylös pienelle järvelle kaikessa rauhassa tuntemattomia reittejä pitkin. Tänne kun ei retkeilypolkuja oltu piirretty. Itse paikan kartasta etsin ja itse polkuni valitsin. Välillä oli ihan pakko pysähtyä ja kääntyä katsomaan upeita maisemia, jotka selän taakse avautui. Nyt täällä 900 metriä merenpinnasta ihailen maisemia leirissä. Kävin huiputtamassa yhden pienen tunturin tuossa vieressä. Pääsin yli 1000 metrin ja sain nähdä joka suuntaan sellaisia maisemia, mitkä piirtyvät sieluuni loppu iäksi. Koko päivän on ollut aivan tyyntä. Luonto on ollut ihan hiljaa. Antanut kulkijalleen sellaisen elämyksen ettei paremmasta väliä. 

 

Olen työstämässä videota parhaillaan reissusta. Se tupsahtaa jossain vaiheessa mun YouTube kanavalle. Pysy siis kuulolla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com