Aika(a) rauhoittua

15/01/2019

Joillakin ihmisillä on sellainen lahja, että he osaavat olla rauhallisia. Minä ihailen tällaista ihmistä. Hänen seurassaan on helppo olla. Aivan kuin kello pysähtyisi ja kiire poistuisi. Heillä ei tosiaan tunnu olevan hoppua mihinkään. Eikä heidän mieltään mikään sen kummemmin stressaa. Tai ainakaan he eivät näytä sitä. Kuinka arvokas tämä lahja onkaan nykypäivänä. Mutta osataanko sitä enää arvostaa?

Olen yrittänyt pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin sanoa tällä kirjoituksella. Välistä olen poistanut kaiken ja ajatellut, että en kirjoita koko juttua. Jätän vain tekemättä tämän ja kaikki on hyvin. Niin helppoa se olisi. Mutta joku minussa sanoo, että tämä täytyy tehdä. Monet kerrat olen kirjoittanut jutun valmiiksi ja lukenut sen päätä pyöritellen. Ei näin. Ajattelin ja pyyhin kaiken pois. Minä kun en halua sanoa miten asioita pitäisi tehdä. Ei ole yhtä oikeaa polkua tai yhtä oikeaa totuutta. Haluan vain antaa aihetta ajatella ja pohtia. Sitten tajusin. Minun täytyy kertoa se sadun muodossa. 

 

 

Minäpä kerron teille sadun

  

Asustelipa kerran syvällä metsän uumenissa Olavi orava. Hän oli monella tapaa aivan tavallinen orava. Teki työnsä käpyjen keräilijänä mallikkaasti, eikä ollut harmiksi naapureilleen kuin pari kertaa vuodessa. Innostuessaan litkimään vähän enemmän käpysimaa. Se tapahtui ainoastaan keväällä hiirenkorva juhlien tai syksyn käpyfestivaalien aikaan. Silloin naapurit joutuivat kestämään jatkuvaa rallattelua kuusen oksilla. Olavi hyppi puusta puuhun koko yön. Laulaen vanhoja rakkaus renkutuksia, jotka isoisä oli opettanut hänelle eläessään. Aamun sarastaessa naapuri puun Olli yleensä herätti Olavin jonkin mättään päältä potkimalla tätä takamukselle. Torui kovin sanoin. Sekä muistutti, että ilman tätä kettu olisi saattanut löytää hänet ja pistellä poskeen mokoman juoppolallin.

Olavilla täytyi olla onnea matkassa, kun ei ollut joutunut ketun saaliiksi vielä koskaan näillä seikkailuilla. Hyvää onnea vastaavasti ei tarjoutunut naaraiden kosiskelu reissuilla. Olavi toisinaan kaipasi vierelleen elämän kumppania, jonka kanssa jakaa pieni pesä korkealla kuusivanhuksen oksalla. 

 

Keväästä toiseen Olavi keräili käpyjä lähialueelta ja joskus myös vähän kauempaa. Kantoi keräämänsä kävyt selässä olevassa kantotelineessä varastolle. Kirjasi laskentavihkoon oman nimensä kohdalle päivänsä saldon ja tepasteli kotiin syömään käpysoppaa. Iltaisin hän kiipesi kuusen latvaan ihailemaan tähtitaivasta ja kuuntelemaan metsän yöllisiä ääniä. Joskus hän kuuli susien ulvovan jossain läheisellä kukkulalla. Talvisin taivaalla leimusi uskomattoman kauniita revontulia. Vaikka Olavi kaipasi vierelleen elämänkumppania. Oli hän silti iloinen ja onnellinen orava. Hän hyväksyi kohtalonsa ja tyytyi elämään sen mukaisesti. 

 

 

Olavi osasi rauhoittua

 

Joskus Olavi seurasi mitä muut hänen lajitoverinsa touhusivat, vaikka eipä tuo hänelle kuulunutkaan sen enempää. Mutta hän ihmetteli, ettei mikään koskaan riittänyt useille heistä. Käpyjä kerätessä, jotkut juoksivat puulta toiselle kuin tuli hännän alla pudottaen useita käpyjä kantotelineestä. Sitten he keräsivät pudonneet kävyt kyytiin ja taas juoksivat seuraavalle puulle. Tämä jatkui koko päivän ja illan tullen varastolla Olavi huomasi, että ne jotka olivat juosseet koko päivän. Ei ollut saanut varastoon kun muutaman kävyn enemmän kuin hän. Sitten he kehuskelivat, mitä olivat saaneet tehtyä ja huomenna he aikoivat kerätä vielä enemmän. Olavi oli se ja sama mitä muut keräsivät. Hänelle riitti mainiosti se määrä mitä hän keräsi. Eikä hänen välittänyt siitä alkaa rehentelemään. 

Joskus jotkut lajitoverit kiusoittelivat ja nauroivat: 

"Mitä se Olavi sieltä kuusen latvasta iltaisin tähystelee?" Kyseli eräs puulta puulle juoksija.

"Pelkäätkö tähtien hyökkäävän, kun niitä useita tunteja vartioit?" Haastoi toinen.

"Vaiko naaras oravaako sieltä tähystelet?" Vitsaili ensimmäinen nauraen. 

"En minä. Mitään sen kummemmin. Kunhan vain istuskelen ja nautin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani." Tokaisi tyynesti Olavi.

"No tekisit ennemmin jotain järkevää, josta voisi olla jotain hyötyä." Jälkimmäinen kiusoittelijoista viisasteli.

"Minähän teenkin. Rauhoitun. Se on todella tärkeää." Vakuutteli Olavi.

"No rauhoittumaan ehtii sitten vanhana. Meillä ei ole nyt aikaa jäädä keskustelemaan  turhanpäiväisistä asioita. Lähdetään Tommi." Sen sanottua kaksikko pyyhälsi matkoihin sellaisella vauhdilla, että tietämätön olisi luullut huuhkajan olevan lähistöllä. 

 

Olavi olisi halunnut sanoa heille, että mihin teillä on kiire. Kyllä kaikki aikanaan ehditään tekemään. Että juuri teidänkin olisi hyvä hetken hengähtää ja olla vain tekemättä mitään. Ehkä myös teidän pitäisi istua kuusen latvassa ja katsoa ylös tähtiin. Antaa ajatuksen viedä omia teitään edes hetken, edes joskus. Mutta hän tiesi näiden sanojen olevan hyödyttömiä. Ei ne saisi heidän silmiään aukeamaan. Näiden kahden piti saada nyt ja heti kaikki loistokas mitä vain pystyi saamaan pienen orava elämän aikana. Sen takia he olivat valmiita juoksemaan laput silmillä puulta puulle ja uhraamaan kaiken ympärillä näkyvän kauneuden. He eivät nähneet kaunista iltarusko taivasta, vaikka katsoivat sitä. He eivät kuulleet puron lorinaa vaikka kulkivat sen varrella. Eivätkä he huomanneet edes kevään ensi tuoksua. He olivat kadottaneet kaiken tämän juostessa puulta puulle. 

 

Olavi kiipesi pesäpuunsa latvaan myös tänä iltana. Pakkanen paukutteli kuusi vanhuksia ympäri metsää. Kuutamo loisti kirkkaana ja sai maiseman näyttämään upealta. Lumiset metsän puut kimaltelivat ja tähdet tuikkivat kruununa kaiken kauneuden yllä. Siinä pieni oravamme istui suuren kuusen latvassa ja nautti näkemästään. Hän huokaisi syvään ja kysyi varovasti kuulta. Tarvitsemmeko me oravat enää aikaa rauhoittua? 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com