Rohkene nostaa pääsi arkajalka

26/01/2019

Hymyilen väkinäisesti kun en muuta voi. Seison paikoillani kuin puu. Näen kaiken, mutta en kykene tekemään mitään. Olen pelon vallassa. Minä en uskalla. Olen nössö, jolla ei ole rohkeutta. Suljen silmäni ja alaleukani alkaa väpättää. Mammanpoika. Itkupilli.

Muistan elämäni varrelta useita tällaisia tilanteita enimmäkseen nuoruus vuosilta. Vahvan auktoriteetin edessä menin aivan lukkoon. Enkä juuri osannut toimia. Pää painui rintaan ja pelko otti vallan koko pienestä miehestä. Olin arka ja ujo. En tiedä miten se näkyi ulospäin. Mutta sisälläni kannoin sillä hetkellä pelkoa ja luottamusta itseeni ei juuri löytynyt.

 

Susi tai vasikka


Mutta jokin ihme voima kantoi eteenpäin. Vaikka olin arka niin silti uskalsin. Uskalsin juosta. Uskalsin tarttua keihääseen ja olla RohkeaTuuli. Taistelin metsässä länkkäreitä vastaan milloin jousipyssyllä milloin keihäällä. En pelännyt metsän puita tai sen eläimiä. Haaveilin aina löytäväni jostain sudenpennun, mistä voisin kesyttää itselleni oman suden. 

Kiertelin pelto ojia etsien sieltä vasikkaa. Kyllä. Suurin toiveeni oli löytää vasikka ojasta. Niin kuin eräässä kirjassa oli joku poika löytänyt maantie ojasta elävän vasikan. Minä halusin myös löytää vasikan. Taluttaa se kotiin ja hoitaa sitä. Siitä tulisi minun oma lehmä ja se lypsäisi minulle maitoa. 
Pyydystin joskus lemmikiksi päästäisen. Se eli viikon hoidossani. Vanhasta akvaariosta tein sille kodin ulkovarastoon. En vieläkään tiedä miksi se kuoli. Kannoin sen metsään. Kaivoin kuopan, johon hautasin sen. Kaiken näköisiä ötököitä sitä tuli kerättyä ja laitettua purkkiin. Joskus pyydystin myös pieniä kaloja (kolmipiikkejä) hiekkarannoilla. Yksi kesä minulla oli sisilisko samassa akvaariossa joitakin viikkoja. Sitten äitini löysi sen ja sai minut ymmärtämään, että sisilisko olisi onnellisempi eläessään luonnossa. Ymmärsin ja päästin sen vapaaksi. Sen jälkeen päätin etten ota enää eläimiä lemmikiksi luonnosta.

 

 

Rakastettu arkajalka


Lämmin ja rakastava koti oli paras paikka. Sain itkeä kun itketti tai nauraa kun nauratti. Ei tarvinnut pelätä tekevänsä jotain väärin.
Ehkä sieltä sain sen kaiken rohkeuden, astellessa eteenpäin elämässä. Rohkeuden tarttua arkana pienenä ihmisenä haasteisiin.

En voinut uskoa korviani juostessani kolmannelle sijalle maastojuoksussa koulujen välisissä kilpailuissa. En ikinä uskaltanut toivoa, että pääsisin suorittamaan varusmies palvelusta hakemaani paikkaan. Vaikka harjoittelin ihan tosissani. Niin vain pääsin ja vuoden tuli ryynättyä kurkkusalaatit päällä niissä hommissa. En osannut tai uskaltanut ajatella itsestäni, että voisin saavuttaa jotakin. Mutta halusin sitä kuitenkin koko sydämestäni. Halusin yrittää.

Mikään ei ole tullut kuitenkaan elämässä ilmaiseksi. Hikeä ja kyyneliä olen valuttanut, pettymyksiä olen joutunut nielemään ja joskus suru on lamaannuttanut minut täysin. Mutta näistä huolimatta olen jatkanut. Uskonut että seuraavan tunturin päältä näen maailman upeimman laakson.

 

Tämä vaelluspolku on näköjään kantanut. Kymmenen vuotta sitten. En olisi osannut ajatella, että asuisin joskus ulkomailla. Tai vielä vähemmän, että perustaisin perheen ulkomaille. Asettuisin toiseen yhteiskuntaan, mihin olen kasvanut. Opettelisin uuden kielen, mitä en ymmärtänyt sanakaan tänne tultuani. Vaikka olen pelännyt. Olen silti uskaltanut ottaa askelia. Rohjennut nostaa pääni ja katsoa tunturin laelta tulevaisuuteen. Mutta olisinko uskaltanut ilman rakkautta? En todennäköisesti. Tunnen, että minua rakastetaan ja on rakastettu elämäni varrella.

Erityisesti saan tuntea rakkautta

saapuessani kotiin työpäivän jälkeen tai palatessani vaellus reissulta.

Arkajalkana ja rakastettuna uskon, että kiipeän taas joskus yhdelle vuoren huipulle.

Ja sieltä näen maailman upeimman maiseman. 

 

 

 

 

 


 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com