Vaelluskertomus

13/02/2019

Otan askeleen, toisen ja kolmannen. Lie monennenko kerran teen tämän, että lasken askeleitani. Nostan pääni polusta ja katson horisonttiin. Vaelluspolku jatkuu niin pitkään kuin silmäni vain kantavat. Olen tullut jo pitkän matkan. Eikä määränpäätä näy vieläkään. Ehkä näen sen seuraavan pienen nyppylän päältä. Tunnen jaloissani uupumusta ja väsymys painaa leukaa väkisin rintaan. Olisinko jo perillä, jos en olisi pitänyt niin montaa taukoa matkalla? Jos en olisi pysähtynyt nauttimaan kauniista järvi maisemasta tai syönyt päivällistä niin pitkään, saattaisin olla jo makuupussissa nauttimassa raukeasta olostani. Ehkä ummistaisin silmiäni tällä hetkellä ja kelluisin puoliksi unien maailmassa.
Mutta minä en ole siellä. Olen täällä. Tässä kivisellä polulla ottamassa askeleita. Aurinko on jo laskenut tuntureiden taakse. Sen kajo heijastuu tuntureiden yllä leijaileviin pilviin. Koko taivas pilvineen hehkuu punertavana. 
Maisema on niin kaunis, etten saa silmiäni siitä irti. Kompastun epätasaisella polulla yrittäessä katsoa mykistävää maisemaa. Kierähdän vaistomaisesti selälleni, niin että rinkka ottaa vastaan ensimmäiseksi kivisen maan. Väsyneenä rojahdan maahan rinkkoineni. En satuta itseäni. Huokaisen syvään ja ummistan hetkeksi silmäni. Ihan hetken vain lepuutan silmiäni ja väsynyttä kehoani, sitten nousen ylös ja jatkan matkaa. Ihan pienen hetken vain makoilen tässä rinkan päällä ja sitten. Sitten nou...s...e.....n.

 

 

Veljeni

 

Unessa kuljen ihan samanlaista vaellusreittiä. Nyt minulla on kädessäni vaellussauva. Puinen pitkä sauva, johon on kaiverrettu kierteiset juonteet ylhäältä alas asti. Astelen reippain askelin polkua pitkin. Tervehdin iloisesti vastaantulevia ja vaihdan useimpien kanssa muutaman sanasen. Vyölläni roikkuu nahkainen pussi, joka on täynnä suolaisia pähkinöitä. Niin herkullisia, että ne sulavat suuhun. Tarjoan niitä kaikille vatsaan tulijoille. Useimmat ottavat kiitollisina. Jotkut taas kieltäytyvät kohteliaasti. Heillä on jo omasta takaa pähkinöitä. Otan itse suuhuni aika ajoin kourallisen ja pureskelen niitä kävellessäni. Miten pähkinät maistuvatkin näin hyvälle.
Polku kulkee joen epätasaisen pientareen päällä. Yhden nyppylän takaa eteeni ilmestyy yllättävä näky. Polun varressa rinkkansa päällä makaa ihminen hievahtamatta. Kävelen henkilön viereen. Kopsautan häntä jalkaan sauvallani. Hän säpsähtää, nostaa päänsä ja pomppaa salamana jaloilleen. 

Veljeni. Miksi sinä olet täällä? Eihän sinun pitäisi? Halaan veljeäni iloisesti nauraen ja tämä vastaa nauruuni yhtä iloisesti.
Jatkamme vaellusta jutellen. Hän tarjoaa nahkaisesta pussista minulle pähkinöitä ja hörpimme vettä tunturipurosta kuksillamme. Matka taittuu joutuisasti kertoessamme tarinoita toisillemme ja nauraen toistemme vitseille. Kohta saavummekin pienen järven rantaan. Tämän täytyy olla se paikka, missä olin suunnitellut leiriytyväni. Pieni erämaa järvi, jonka etelän puoleisella rannalla havisi tuulessa kymmeniä ellei jopa satoja koivuja. Siellä oli myös se pieni hiekkaranta, josta olin saanut kuulla tarinoita. Kuuleman mukaan syksyisin kuutamon valossa rannan hiekanmurut kuulemma kimalteli kuin timantit. Siksi sitä kutsuttiinkin taikahiekaksi. Tänne minun piti leiriytyä.

Pystytimme telttani ja heitimme sen sisälle makuualustat ja makuupussit. Olimme aivan rätti poikki pestessämme hampaita. Pelkkä katseiden kohtaaminen riitti pärskäyttämään hammastahnat ennen aikaisesti ruohikkoon. Naurua ei meinannut saada pysäytettyä. Nojasin koivun runkoa vasten ja haukoin happea. En muista milloin viimeksi olisin nauranut yhtä paljon. Lopulta kömmimme makuupusseihimme. Aloin vielä kertomaan tarinaa veljelleni elämäni varrelta, kun nukahdin kesken lauseen.

 

 

Nahkainen pussi

 

Aamulla heräsin sateen ropinaan teltan kattoa vasten. Säpsähdin äkisti ylös kun huomasin vierustani olevan tyhjä. Ei makuupussia tai alustaa. Teltan vetoketjut olivat kiinni ja veljestäni ei merkkiäkään. Ryntäsin teltasta ulos sateeseen. Ulkona ei ollut ketään. Eikä mitään. Sadepisarat rikkoivat pienen järven pintaa ja ropisivat teltan kattoa vasten. Sekä rannan koivut jököttivät paikoillaan kuin vahtien täydellistä luonnon rauhaa. Veljestäni ei näkynyt merkkiäkään. Kömmin takaisin telttaan makuupussin sisälle. Vedin vetoketjun ylös asti kiinni ja jäin kuuntelemaan pää pyörällä sateen esittämää musiikkia. 

Joku joskus on sanonut. Illan rusko on aamun paska. Taitaa pitää paikkaansa. Ainakin tällä kertaa. 

Heräsin uudelleen hikisenä huomatakseni sateen loppuneen ja auringon paistavan kirkkaana. Kömmin ulos teltasta kauniiseen päivään. Maa oli vielä märkä sateen jäljiltä. Tuntuu ihanalta upottaa paljaat jalat kylmään ruohikkoon. Se virkistää koko kehoa. Lähden kävelemään kohti rantaa suunnitelmissa huuhtoa hiet pois järven raikkaassa vedessä. Asetellessa järven hiekalla huomaan rantakiven päällä lojuvan nahkaisen pussin. Astun lähemmäksi ja otan pussin käteeni. Se oli yllättävän painava. Avaan sen nyörit ja huomaan pussin olevan täynnä samanlaista hiekkaa kun rannalla. Tyhjentäessä pussin sisältöä rannalle, ymmärrän kenen nahkainen pussi. Tämä oli. Astelen veteen ja sukellan ihanan vilpoiseen erämaa järveen hymyillen. 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com