Kun pystyy näkemään oman pienuutensa. Voi saavuttaa jotain suurta.

08/03/2019

Moni ihminen nykypäivänä on vieraantunut täysin luonnosta. Joskus mietinkin minkälaiset seuraukset sillä olisi jos ihmiskunta vieraantuisi luonnosta kokonaan. Alkaisimme pelätä metsän puita, emme muistaisi meri-ilman tuoksua tai olisimme unohtaneet miltä tuntuu olla pieni ihminen valtavien tuntureiden keskellä erämaassa. 

Muistatko milloin viimeksi kuljit metsässä ja katsoit kun orava kipitti puunrunkoa pitkin käpy suussaan? Oletko viime aikoina katsonut taivaalle ja laskenut tähtiä kaikessa rauhassa? Ilman kädessäsi olevaa puhelinta. 

 

 

Ihmisen on ymmärrettävä mikä on suurta,

jotta hän voi nähdä itsensä pienenä.

Ja kun pystyy näkemään oman pienuutensa.

Voi saavuttaa jotain suurta. 

 

Jos kiipeää vuoren huipulle vain siksi, että saa kehuskella omalla savutuksellaan. Ei tällainen ihminen ole silloin edes käynyt siellä huipulla. Ei hän ole todennäköisesti ymmärtänyt mitä on olla pieni. En sano sitä, ettei saisi olla ylpeä omasta saavutuksestaan. Mutta jos katsoo vuorenlaelta alas laaksoon, eikä tunne omaa pienuuttaan. Vaan kuvittelee olevansa tätä kaikkea suurempi.

Silloin ihminen tekee itsestään kaiken keskipisteen. Ja kaikista tärkein, eli se mitä on hänen ympärillään. Jää vähemmän tärkeäksi.

Jos taas kokee olevansa onnekas, että saa olla tämän kaiken suuren ja mahtavan keskellä pienenä ihmisenä. Silloin avautuu silmiin näkymä, minkä suuruus ylittää ihmisen ymmärryksen. Silloin tuntee itsensä todella pieneksi. Kun näin tuntee olo muuttuu kevyeksi ja on yksinkertaisesti helppo olla. Helppo hengittää, eikä mikään ahdista. Mahtuu nahkoihinsa. Ei ole tarvetta tehdä itsestään suurempaa kuin on. 

 

 

Osaammeko luonto kasvattaa lapsiamme?

 

Muistan kun lapsena kuljin äitini ja mummuni kanssa metsissä marjastamassa tai sienestämässä. Mummu kertoi linnuista ja eläimistä kaikenlaista. Koin olevani osa luontoa kun kuuntelin hänen tarinoita. Hän tiesi marjat, sienet, linnut ja eläimet. Hän eli luonnosta. Mummu aisti luonnon ympärillään joka päivä. Kun kevät saapui, hän riensi hymyssä suin meidän luokse ilmoittamaan siitä. "Nyt kurjet ovat tulleet haalle peltoaukean taakse. Lähdetäänkö katsomaan?" Hän ilmoitti onnesta soikeana. Mummuni lauloi usein yhtä laulua, mikä on jäänyt elävästi mieleeni. Se meni näin:

Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän, tiri tiri teijaa, tiri tiri teijaa lauloi kaiken kesän.

 

 

Retkeilimme ja olimme luonnossa lähes kaiken aikaa. Näistä lapsuuden ajoista minulla on jäänyt niin valtaisan lämpimät muistot, että voisin kirjoittaa niistä vaikka kokonaisen kirjan.

Juuri siksi minä en kanna huolta siitä osaanko kasvattaa omia lapsia näkemään samoja asioita, mitä minä näin lapsena. En halua alkaa stressaamaan, että nyt minun täytyy lähteä viemään lapsia metsään sen takia että he ymmärtävät miten päin talitintti lentää. Ei se toimi niin. Se lähtee omasta halusta ja rakkaudesta luontoa kohtaan. Lähdemme silloin kun siihen on mahdollisuus ja olemme siellä sen aikaa kun jaksamme. En halua, että siitä tulee "pakkopullaa". Sillä mikään muu ei pilaa luonto suhdetta kuin sen väkisin syöttäminen. 

 

 

Hymyilevä apollo

 

Haluan laittaa loppuun pätkän Eino Leinon runosta hymyilevä apollo. Hän avaa tämän mitä minä yritin tässä äsken sanoa. Tähän jotenkin kiteytyy kaikki se mitä luonnolla on ja minkä me voimme siltä saada. 

 

 

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiini emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? -
Sitä lempeä unhota et.

 

- Eino Leino -

 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com