Leskenlehden kevät tarina

16/04/2019

Olin sisällä maan. Mullassa makasin ja odottelin sopivaa hetkeä. Olin kerännyt itseeni kaiken ravinnon, minkä ympäriltäni olin saanut. Sisällä mullassa oli lämmintä ka kotoisaa. Täällä minun oli hyvä olla. 

Ulkopuolella kuitenkin odottaisi aivan toisenlainen maailma. Siellä olisi valoa, elämää ja uusia jännittäviä asioita. Minulla oli pakottava tarve päästä seikkailemaan sinne.

Jos jäisin tänne multaan makaamaan. En antaisi itselleni sitä koskaan anteeksi, mitä kaikkea minulta jäisikään näkemättä. 

Vierelläni veljeni uhkuu samaa intoa. Yhdessä tulemme nousemaan rinta rinnan kohti uutta maailmaa. Otamme vastaan sen yhdessä. 

 

Viimein koitti se päivä. Taivutin itseäni ylöspäin maan alla. Varteni alkoi liikkua. Tunsin lämmön yläpuolellani. Multa lämpeni, mitä ylemmäksi kaivauduin. Se antoi lisää energiaa. Varteni kasvoi sitä nopeammin mitä lähemmäksi tulin maanpintaa. Päästyäni aivan lähelle maanpintaa tunsin lämmön ja valon. Mikä huokui pienen pintakerroksen toiselta puolen. Enää pieni kerros multaa, jonka takana odotti uusi ihmeellinen maailma. Minua jännitti niin paljon, että varttani kihelmöi. 

Tunsin veljeni vierelläni. Se loikin minuun turvallisuuden tunnetta. Vielä tänään emme kuitenkaan nousisi uutteen maailmaan. Tarvitsimme lisää energiaa loppunousua varten.

 

Heräsin seuraavana päivänä siihen, että minun oli kuuma. Multa ympärilläni huokui lämpöä. Tajusin, että nyt on tullut aika nousta ylös mullasta ja kohdata uusi maailma. Kohottauduin ylöspäin. Työnsin pääni ulos mullasta. Suunnaton kirkkaus sokaisi minut. Olin keskellä jotain uutta ja mahtavaa. Valo oli niin kirkas, etten voinut avata silmääni. En nähnyt mitään, mutta tunsin jotain mitä en ole koskaan aiemmin tuntenut. Se energian määrä mikä virtasi koko varressani tuntui uskomattomalta. Kuulin paljon ihmeellisen kauniita ääniä. Aivan kuin kaikki äänet olisivat liittyneet yhteen ja muodostaneet yhden suuren orkesterin, jossa jokaisella pienelläkin äänellä olisi oma paikkansa. Suunnaton riemu valtasi minut ja olisin halunnut alkaa tanssimaan. Mutta suurin osa varrestani oli vielä mullan alla. Enkä voinut sen vuoksi heiluttaa sitä. En uskaltanut avata silmääni, koska valo oli niin kirkas. Päätinkin siis jäädä odottamaan sopivaa hetkeä. 

 

Pimeys laskeutui päällemme. Tunsin myös, miten kylmyys alkoi nipistellä varttani. Ihmettelin, mitä tapahtui. Avasin silmääni. Aivan hämärästi näin jotain ääriviivoja ympärilläni ja kaiken yllä pieniä kirkkaita pisteitä tuhansittain. Kaikki äänet olivat poissa. Menin aivan hämilleni. Mitä tämä on? Missä oli veljeni? En nähnyt häntä missään, mutta mullan alla juuremme oli kietoutuneet yhteen. Ja siellä tunsin hänen energian sykkivän yhtä lailla kuin minunkin. 

Alkoi kirkastumaan. Pystyin pitämään jo silmääni auki. Kauniit äänet palasivat ja kaikkialla oli taas elämää. Näin päivän aikana kun iso kirkas pallo nousi toisesta reunasta. Ja laski toiseen reunaan. Kun se nousi valo, lämpö ja elämä palasi. Kun se laski. Äänet katosivat, pimeys laskeutui ja tuli kylmä. Panin kuitenkin merkille pimeyden saapuessa, että yllemme syttyi pieniä kirkkaita valoja. Se oli ihmeellistä. Näin kului joitakin päiviä, aina toistuen sama kaava. 

 

Yhtenä päivänä päätin alkaa kasvattamaan taas varttani, jotta näkisin enemmän. Se kasvoi niin kovaa vauhtia etten ollut uskoa silmääni. Nyt näin paljon enemmän kuin vain ympärilläni olevat ruohonkorret ja multaisen maan. Näin jotain korkeita isoja pylväsmäisiä juttuja. Joista haaraantui vaakatasoon jotain keppejä. Niiden keppien päällä istuskeli joitakin olentoja, jotka aina ajoittain sinkoutuivat ilmaan ja päästivät uskomattoman kauniita ääniä. Sitten ne taas palasivat istumaan. Ne osasivat lentää ilmassa. Kerran sellainen otus lehahti aivan viereeni. Se löi päätänsä maata vasten. Ja veti sieltä nokallaan madon. Sitä en tiennytkään, että myös madot uskaltautuvat tulla katsomaan mitä mullan toisella puolen onkaan. 

Minulle otus ei tehnyt mitään. Noustuaan taas ilmaan mato nokassaan se vain tönäisi minua, niin että aloin heilumaan ja se tuntui aivan mahtavalta. Osasin tanssia. Heiluin hetken aikaa puolelta toiselle, kunnes vauhti lakkasi. 

 

 

Kylmiä hiutaleita

 

 

Eräänä päivänä, se kirkas pallo ei noussutkaan taivaalle. Heräsin riemuissani siihen kuin heiluin puolelta toiselle. Otuksen tönäisystä aiheutuma heiluminen ei ollut mitään verrattuna tähän. Tanssin joka suuntaan ja riemuitsin koko sydämestäni. Näin kun veljeni myös tanssi ja riemu hänen olemuksessaan oli sanoin kuivailematon. 

Yhtäkkiä taivaalta alkoi tippumaan jotain. Ne tupsahtelivat maahan äänekkäästi ja kastelivat mullan. Tunsin mullan kastuessa saavani lisää energiaa. Alleni kertyi nopeasti lammikko mikä ei imeytynytkään enää multaan. Vaan jäi seisomaan juuri alleni. Katsellessani sitä tajusin näkeväni itseni ja veljeni sen pinnasta. Se heijasti kuvamme. Katsoin jähmettyneenä näkemääni kuvaa. Miten kauniita me olimmekaan. Aivan samanvärisiä kuin se iso kirkas pallo, joka yleensä yllämme hehkui. Katselin ympärilleni. En nähnyt muualla vastaavanlaista kauneutta. Me leskenlehdet olimme kauneimpia täällä.

 

Kun hämärä alkoi laskeutumaan päällemme. Ne maata kastelevat pallukat katosivat. Ja tilalle syntyi hiljaa leijailevia kauniita, mutta kylmiä hiutaleita. Ne eivät kadonneet, kun ne laskeutuivat maahan. Hetkessä niitä kasautui tosi paljon. Ne muuttivat koko maiseman värin. Sitten tuli täysin pimeää ja tosi kylmä. 

Seuraavan kerran kun heräsin, oli taas valoisaa. Edelleen leijaili niitä kylmiä hiutaleita. Raotin silmääni nähdäkseni vain että sitä kirkasta lämpöpalloa ei ollut taivaalla. Minun oli niin kylmä, että painoin silmäni kiinni ja annoin sen vaipua alas notkolleen. 

Olin hautautuneena ties kuin kauan tähän kylmään aineeseen. Kylmissäni jökötin paikoillani. Tulevaisuudesta minulla ei ollut toivoa ja veljeni näkemisestä vielä vähemmän. Ummistin silmäni uskoen sen olevan viimeinen tekoni.

 

 

Surutanssi

 

 

Havahduin kuin tunsin lämpöä yläpuoleltani. Eikä mennyt aikaakaan kun se kylmä aine sulasi pois. Uskalsin avata silmäni ja näin lämpöä tuottavan ison pallon korkealla taivaalla. Olin pakahtua onnesta. Se ei ollutkaan loppuni. Tuuli heilutti minua taas ja kaikkea ympärillä olevaa. Minä tanssin ja niin tanssivat kaikki muutkin ympärilläni. Veljenikin tanssi. Mutta hän tanssi silmä kiinni ja koko varsi notkollaan alaspäin. Hän ei näyttänyt iloiselta tai eläväiseltä. Hän näytti kuolleelta. Hän kyyhötti silmä nuupallaan, vailla minkäänlaista elämää. Ymmärsin, että veljeni ei ollut enää täällä. Hän oli poissa. Itkin suruani ja tanssin lohduttaakseni itseäni. 

 

Tanssin suruuni aamusta iltaan.

Ajattelin veljeäni ja hänen kauneuttaan kun näin hänet ensimmäistä kertaa täydessä kukassa.

Silloin muistin sen onnen mikä hänen silmässään loisti.

Me olimme saaneet kokea tämän yhdessä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Hän sai lähteä onnellisena.

Ymmärsin tämän uuden maailman raakuuden ja kauneuden, jotka näyttäytyvät yhtäaikaisesti.

Päätin jatkaa onnellisena kasvuani.

Koska tiesin, että veljeni halusi minun tekevän niin. 

 

 

Elämä jatkuu

 

Katsoin alaspäin ja näin mullasta pilkottavan pienen leskenlehden silmän. Hymyilin sille rohkaisevasti. Hänen katseensa oli täynnä ihmetystä, iloa ja uutuuden viehätystä. Aloin tanssimaan tuulessa. Hän katsoi ihaillen jokaista liikettäni. Tunsin pois menneen veljeni juuret kietoutuneena ympärilleni. Sain niistä tukea ja tunsin olevani vahvempi hänen ansiostaan. Olin leskenlehti, joka oli astunut uuteen maailmaan. 

 

 

 

 

 

Please reload

© Elias Pesola. All rights reserved.Proudly created with Wix.com